Kirjoitin viime vuoden lopulla toisen runokokoelmani. Ensimmäistä kertaa teksti, josta voin ihan vilpittömästi sanoa, että pidän siitä. (Ja toivottavasti koskaan sen tarkemmin perusteisiin menemättä tai myyntipuheita pitämättä, koska se menee jo sellaisen terveen psyykkeen puolelle, johon minulla ei ole asiaa/varaa.) Voisin sanoa, että ei ole merkitystä, pitävätkö muutkin siitä, mutta en voi sanoa niin, koska totta kai sillä on merkitystä. Mutta tuntuu, ettei minulla ole enää vastaväitteisiin mitään sanottavaa. Ei ole minun asiani. Ei kuulu minulle. En minä voi. En välitä/halua. (En/välitä/halua.) Koska minulla ei ole enää mitään tekemistä tuon kokoelman kanssa. Ja, mutinan puolelle mennen, voisin lisätä, kenenkään varsinaisesti kuulematta, vain pienen huomaamattoman lisäyksen, että valitettavasti. Mutta mitä silläkään tarkoittaisin.

Ja tietysti tuo on vasta ensimmäinen, ts. kolmas, versio jota alan vielä jossain vaiheessa muokata, kun huomataan ettei sillä ole mitään tyyliä saati sisältöä, paitsi vähän, ja sekin vähä kömpelösti muotoiltu, ja yhdentekevästi. Ja niin muokkaan sitä hyväksyttävämpään suuntaan, sanoisin hyväksyttävämpään, mutta en voi sanoa, koska ei siinä alunperinkään ollut mitään minkä lukija olisi voinut hyväksyä tai/saati olla hyväksymättä vaan ainoastaan jotain jolle haukotella. Muokkaamisen jälkeen siitä tulee häpeätahrani. Ja tiedottomuus siitä, että se oli häpeätahra alunperinkin, kuivuu autistin kyyneleeksi suupielelleni.

Niin. Minä pidän siitä nyt. Ja luultavasti jatkossakin. Se on minun silinterihattuni, johon olen epähuomiossa kiinnittänyt valokuvan alastomasta, kananlihaisesta perseestä, jota vain hyttynen luulee aidoksi, mutta ihmisille, näille rakkaille ympäröiville ihmisille, kuin mangusteille, se on vain pienen hymähdyksen aihe. (Näin kuvittelen heidän tekevän, ja keitä he ovat väittämään vastaan.) Eivätkä he silloin hymähdä alastomalle perseelle, vaan minulle. Eikä minulla ole edes mitään julkeutta, rivoutta, ts. rehellisyyttä puolustukseni, ei edes alastomuutta, ei yhtään mitään. Siinä olen vaatteet päällä, ei tahran tahraa vaatteissani, vetoketjunikin kiinni. Mikä häpeä!

Mutta onko minulla sittenkään mitään oikeutta tai syytä sanoa, ettei se liity minuun mitenkään. Näiden pohdintojen jälkeen.

Valitettavasti on.

Ja onneksi, valitettavasti.

Valitettavasti, valitettavasti.