joni.lanki@gmail.com

9.2.2018

Kollaa, Kakola, Look & Alko

suokuokka, lokakuun kokoluokkaa
suokuokasta alakulo, alakulosta aallokko
aallokolla kalloluu, kalloluulla kaulus
kuolo laukkaa luokallaan, lausuu kolkkoa solukkoa
ullakolla kokko lakoaa, allaan loukkoa, kolkko ala

Shakkiottelu tilastani

haluttiin kaskelotista
tahallisesti kotikunta

kohtelun tiskialtaista
itsehallintokikatusta

lihankaltaiset kosittu
tahtotilan kalusteiksi

3.12.2017

Auringon pidennys


Aurinko kestää viimeisen kipinän
kauneus, aavistuksen aavemainen ilman punaista
hellä valo sammuu, taivas tylsää tulta

Hämmästyttävä, hämmentynyt luontomme
kaikki todella, todella, todella haluavat nähdä
on auringonpimennys

"Minä", sanot kaikille
aivan kuten linnut
ovat hiljaa, yllättyneenä

Aurinko kestää viimeisen ajatuksen
sydänlanka ja sydämesi kuori
olet murskannut pimeässä
vähän tinaa, niin vähän: sinä katkesit pimeässä
valo kuin lyijy, pimeässä katkennut, pieni sirppi
niin pieni kuin kirurgisen veitsen leikkaus

Aurinkokenno sulaa
se näyttää kuolevalta munalta
ja murskaa sydämeni

"Kyllä," kaikki sanovat
linnut ovat hiljaa
napsahtaa

Aurinko päättää viimeisen ajatuksen
kaikki tämä on todella, haluan todella nähdä
onko auringonpimennys auringosta
lempeä hehku on poistunut
ilman punaista
hulluus vieraantunut luonteestamme
aurinko päättää viimeisen ajatuksen
lautanen on pöydällä: sydämellinen sydän
pimeässä sisustettu punainen aamiainen, kuollut puhelin

Auringon tossut ovat sulaneet
ei ole mitään eroa
sydämeni menee ristiin
haluan todella nähdä
on täydellinen auringonpimennys
haluan vain, todella, todella, nähdä
onko se koko auringonpimennys


23.11.2017

Kailaan määrä

Ei ole ihmisen hyvä langeta, nousta inhimillisen tähden
vuorille tietäen turhaksi voiton,
hyljätä väärä kauneus, untemme sisar

Jos hän on heikko, jos itsensä hukkaa, hukkunut,
harhaten suota, turhan tähden taistellen,
veljeni, tiedä: toinen on opas meillä!

Tuntea, nähdä ja elää sielunsa näännyttämällä
viekkaita virvoja nähden, matkaan veljeni!
loiton ihmisen määrä: laulaen kuoleva joutsen

Kuilu on syvä, kaikkea on sinun mahdoton nousta
inhimillisen luota määräsi nähden,
kaikessa olla ihminen, lehdellä kasteen pisar

Siellä on vaaniva peikko, tällä matkalla,
on suostakin moni mennyt, polkunsa viemänä,
myös tomu kultainen teillä, ihmisen ylpein arpa

20.11.2017

Dodon ja Lokin kirja

Ympäri vuorokauden avoinna oleva huoltoasema ei koskaan vedä puoleensa niin kuin aamuyöstä, jolloin voisi takertua siihen pieneen hetkeen, kun päivä ei ole vielä alkanut. Hetki, jolloin ei ole vielä kytkenyt itseään päälle mutta ei myöskään pois päältä, mahdoton hetki. Huoltamo, jonka räikeät lamput valaisevat yön kastelemaa asfalttia, pelikoneen äänet pöytiä erottavien tekokasvi-istutusten takana. Lounaslinjat ovat tyhjät, kahvisäiliötä täytetään. Ulkopuolella Turkuun, Tampereelle ja Helsinkiin vievien teiden liittymät ja urheilukeskus, jonka poikki kävelemällä kastelisi vain kenkänsä sohjossa ja mudassa. Radiossa puhutaan Pate Mustajärven urasta. Kuviteltu huoltamo. On olemassa viimeisiä ihmisiä, jotka alkavat kukoistaa kun kaikkialla jääkaappien sisältö alkaa pilaantua.

Bussi lähtee, ohittaa kohta Prisman ja Gigantin, viimeiset valosaarekkeet. On pimeää, jalkakäytävien katuvalot eivät valaise ympäristöä tunnistettavaksi. Seuraavaksi voi nähdä korkeintaan Raumantien motellin, tiskiä vasten nojaavan myyjän tyhjässä salissa. Haisen tunkkaiselta. On aamu. Takki haisee tunkkaiselta ja muistan vasta nyt, että pyyhin sen hihalla linnunpaskaa polkupyörän märästä satulasta eilen illalla. Heräsin kissan oksennukseen. Tarkoitan, että heräsin, kun kissa oksensi. Vetistä oksennusta, jonka keskellä oli etusormen pään kokoinen tiivis nippu kissankarvaa. Tutkiessani paperitollon sisältöä pudotin sen lattialle. En muista, mistä näin unta, mutta toivon, että maailmaan halkeaisi unenmentävä railo.

Ennen kuin siemenet putoavat, sienet veltostuvat, ja pakkanen ajaa muurahaiset maan uumeniin, voi vaeltaa missä lystää ja ravistaa lehdet sisimmästään.

30.6.2017

Saatavuustiedottomuudesta

Minusta on tullut hallinnollinen muodollisuus. Muodollisuudessani suorastaan muodoton.

Olen alkanut narskuttaa hampaitani öisin. Tänä aamuna, kun herättyäni join vettä, maistoin suussani metallisen, bensiininsinisen maun.

12.6.2017

Kukkakaalin sydämessä

Ripustan sateessa kastuneen takkini ikkunan eteen, levitän kirjan, kuulokkeet, muistiinpanovälineet penkeille molemmin puolin minua. Olen tehnyt tilan itselleni bussin perälle. En sano toimiston, koska en pyri hoitamaan asioita. Vaikka sitä tietysti teen, silloin kun kirjoitan velvollisuudentunnosta. Velvollisuudentunto kasvaa niinä päivinä, jolloin en kirjoita. Niitä päiviä on pakko välttää, ei velvollisuudentunnosta vaan sen välttämiseksi.

Sataa. Mutta tämä on käytännöllinen sade, ei mikään Sirkka Turkan kaivattu Sheba. Ajamme läpi Luvian, kotiseutuni, jonka tunnistan kaatosateessakin, missä tahansa sääolosuhteissa, mutta kaikissa tapauksissa se on minulle yhdentekevä. Ehkä tämä on vain ajattelun laiskuutta, ehkä tuntemisen. Joka tapauksessa pitäisi lähteä pois Suomesta kokonaan. Haluaisin tuntea ylpeyttä kotimaastani, mutta se taitaa olla mahdollista vain jos en ole täällä. Ehkä tämä on minulle läheisempää mitä kauempana täältä olen. Eräs metodi. Mutta en tee sitä.

Palaan Luvialle. Muistan, niin kuin valokuvan, eläneeni täällä, liikkuneeni keskustassa jonka näen nyt kun bussi on pysähtynyt kirkon eteen. Tarvitsen valokuvan muistaakseni. Muistot palvelevat valokuvina. Muistan ulkonaisesti.

Kirjoitin joskus, että pitäisi opetella vieras murre. En muista miten se jatkui. Että tähän murteeseen en ole tarpeeksi välitön, mutta mitä sekin tarkoittaa. Pitäisi kirjoittaa vieraalla kielellä, jotta oma merkityksettömyys menisi piiloon. Tai tulisi enemmän esiin. Ei harhaluuloja. Ehkä vapaus. Beckett vaihtoi englannista ranskaan, jotta pääsisi äidinkielensä rikkaudesta eroon. Minä voisin tehdä niin päinvastaisesta syystä. Voisin hiljentyä kuullakseni äidinkieleni rikkauden.

Ihmiset kohottavat käsiään kohti ilmastointiritilöitä. En tiedä, mitä he yrittävät. Onko heillä kylmä vai kuuma vai onko vain aika kohottaa kädet.

Haluaisin nähdä suon, lähteä kävelemään sitä kohti

22.6.2016

Ohjeita proosan kirjoittajille

Vuonna 1928 englantilainen lääkäri Alexander Fleming kasvatti bakteereja, jotka aiheuttivat haavoissa tulehduksia. Ja kun Hitler nousi valtaan, tunsi Fleming suurta vetoa häneen, niin älyllistä kuin seksuaalistakin, sillä Fleming oli kiinnostunut politiikasta ja filosofiasta vain siinä määrin, miten ne aiheuttivat liikettä ja liikkuivat itse, kuin murtuvat jäämassat, vimmaista vauhtia kohti mannerta kohti ajautuvat jäälautat, Fleming juoksee poispäin, hyppii lautalta toiselle, kunnes saapuu kiinteälle, vanhalle jäätikölle, joka puolestaan liikkuu niin lujaa että Fleming kaatuu kuonolleen. Silloin kun parrakas löytöretkeilijä saapui napajäätikölle, säämies selittää, jäätikkö alkoi liikkua. Mutta jäätikkö oli vielä niin suuri, ettei retkeilijä tajunnut liikkuvansa, häntä vain huimasi, hämärästi. Fleming seisoo palasella samaa jäätä kuin hänkin. Taivas on pimeä, mustavalkoinen, sen pintaan heijastetetaan dokumenttikuvia rekikoirista ja riutuneista retkikunnista. Ne haihtuvat. Fleming ja lautat saapuvat rantaan. Kivikkoa. Aallot. Vaahtoa, johon uudet ruumiinosat muodostuvat. Fleming nukkuu yöt palvelijattarensa vieressä. He eivät rakastele, vaan makaavat kiinni toisissaan, toisilleen puhumatta, ja Flemingin hengitys polttaa palvelijattaren niskaa. Paloittele ja liimaa, vedä viiva, mikään ei ole merkityksetöntä, Fleming ei saa unta. Leiki orgioiden jälkeisellä tyhjyydellä. Tulet myymään sielusi, turha sitä on kieltää, mutta sielu on allegoria, joka ostajille kelpaa vain ruumiina, joten keskity eräänlaisen itsesi myrkyttämiseen äläkä tee muita kuin harkitsemattomia erehdyksiä aineen ja hengen välisen suhteen kanssa.

16.6.2016

Suutarin lapsilla ei ole sytytyslankaa

Tosiasia on, että talousmetsässä runoja ei voi erottaa teoksesta.

Tosiasia on, että olen päättänyt kaiken etukäteen.

Tosiasia on, että en pysty päättämään mitään.

Tosiasia on, että olen kussut nimeni lumeen.

Tosiasia on, että vain tämän vuoksi pelkään ilmaston lämpenemistä.

16.3.2016

Katkelma Muutosten kirjasta

– Jos on mennyt luurankoasteelle, eikä ole mitään mihin verrata, niin aikaa voi mennä enemmän, mutta hyvin harvoin joudutaan hautaamaan tuntemattomana,

hän sanoo ja sulkee kirjan, jonka sivuilta olisimme juuri ja juuri pystyneet lukemaan vastauksen meitä piinaavaan ongelmaan.  Mutta hän veisaa viis meidän ongelmistamme. Hän raottaa sälekaihdinta. Eivät vain meidän, vaan kaikkien sydämissä on jotakin mätää, sillä me elämme toiveikkaina.

– Ongelmia on ollut enemmän ulkomaalaisten kanssa: jostakin syystä tänne on tullut ihmisiä Keski-Euroopasta tekemään itsemurhia ja niiden kanssa on jouduttu tekemään todella paljon työtä, hän jatkaa mutta ei pidempään. – Todella paljon työtä.

Lukkisalmen hauensolmu

Muutama viikko sitten kuljin hetken matkaa Kulovettä myötäilevää vaatimatonta luontopolkua. Silloin oli vielä enemmän lunta. Tarvoin hangessa, paleli. Tuuli vastatuuleen. Vedin huppua kiinni. Olin juuri ajattelemassa norppakummiutta, kun suu täyttyi syljellä. Oksetti, mahassa kiersi, mietin mitä nyt. Pelkäsin pyörtyväni lumihankeen, koska pelkään aina pyörtymistä, vaikken ole koskaan pyörtynyt, paitsi kerran, mutta en ole siitä varma. Ei minun mikään koskaan ole. Enkä minä koskaan todella pelkääkään. Nojasin polviin, syljeskelin.

Kävin skenaariot läpi, mikään niistä ei toteutunut. Palasin junaraiteita pitkin. Tie sinne: kiskoja, betonirumpuja, pari purjevenettä talviteloilla, kasa Lielahti-Kokemäki -allianssihankkeen raidesoraa, sekä kelluva sauna, jota alkumatkasta, kun näin sen kauempaa, luulin kaukana yksityisalueella siintäväksi huvilaksi.

Oli pimeää. Kuului kahden mopon ääni. Halkeamaan kenkäni pohjassa kerääntyi lunta.

Tänään jäällä, aivan rannassa, seisoi vaaleaan toppatakkiin pukeutunut oletettava nainen täysin paikoillaan. En nähnyt hänen kasvojaan. Näin hänet samalla paikalla jo tieltä. Kun ohitin hänet, en katsonut päinkään, koska en tiennyt mikä paikallinen mielenterveystapaus hän on, ilmestys, jonka nimeä ei saa lausua ääneen. Aivan kuin hänen toinen poskensa olisi ollut toista selvästi isompi, mutta näköharha saattoi johtua hänen asennostaan.

Kävelin niemen nokkaan. Istuin rikkinäiselle muovituolille. Vartin kuluttua erotin kauempana kuinka nainen käveli rantaan kuin puujaloilla. Näin hänen epäselvän hahmonsa lehdettömien oksien läpi. Hän tuntui seisovan ryteikössä. Kerran aivan kuin hän olisi heilauttanut toisella kädellään täyden kierroksen olkapään ympäri. Muuten hän ei muuttanut asentoaan. Hän seisoi siinä kun lähdin.

Myöhemmin näin hänet kaukana polulla. Kun pysähdyin katsomaan häntä, hän lähti liikkeelle, kulki polkua samaan suuntaan kuin minä. Parin metrin välein pysähtyen mutta vain sekunniksi, pariksi.

Kävelin paljon kauemmas. Oleskelin lintutornissa, kunnes taivas muuttui punaiseksi.

Tie oli märkä, mutainen. Pitkät ajouravesilätäköt erottuivat laskevan auringon valossa. Sen himmeässä hehkussa taivaalla. Erotin vielä omat jälkeni.

Seuraan niitä kunnes tajuan, että ne eivät enää voi olla omani.