Pelkäsin joskus ihmisiä sosiaalisissa tilanteissa niin kuin hämähäkkejä. Sitä tietää, ettei ole mitään pelättävää, mitään uhkaa, ja hyvin vähän todellisia syitä olla kuvottunut, mutta silti sitä kavahtaa. Ja lähipäiviksi sovitun tapaamisen uhka tuntui samalta kuin katonnurkkaan lähelle tuuletusikkunaa ilmestynyt hämähäkin verkko. Ja hämähäkki. Se ei vielä liiku, sen antaa ehkä olla. Mutta tietää hyvin, että jossain vaiheessa se on tapettava. Se on lähtenyt liikkeelle tai sitä kohti on noustava. Ja paria päivää myöhemmin litistetty hämähäkinruumis on edelleen lattialla sanomalehden alla. Se ei ole enää uhka, mutta edelleen se kuvottaa.

Onneksi se on jo ohi. Kumpikin fobia. Ongelmista on sittemmin tullut monisyisempiä, osat niistä ratkoo, osat jättää hautumaan, osien kanssa hautoo itse. Päivät ovat kuin tuulisia, mutta aurinkoisia päiviä kukkuloilla, ja sosiaalinen araknofobia on enää vain pieni idylli, johon ei ole paluuta.

Et in Arcadia ego. Alea iacta est.