Negatiiviseksi kyvyksi sanotaan kykyä sietää epävarmuutta. Se ei ole kykyä tehdä, vaan olla tekemättä. Se ei lyö mitään lukkoon, vaan säilyttää avoimuuden tuntematonta kohtaan.
Ja tuntemattomuudelle avoimena pysyminen on vaikeaa. Sen vaikeudet eivät ole useimmitenkaan lievää ärsyyntymistä kummemmat, mutta juuri tuossa helppoudessa piilee upottava pyörre.
Lisäksi on täysin turhaa mennä vaikka talon taakse, minne katuvalot eivät enää paista, tai raiteiden taakse jäätyneen järven rantaan, ja seistä siinä kädet avoimina ja kasvoilla teennäinen typertymisen ilme. Tai pysähtyä kesken puuhien, nostaa sormi pystyyn tai kämmen korvan viereen, ja kuulostella uusia ääniä kuin istuisi pytyllä ja saisi vihdoinkin jotain aikaan.
On paljon, mikä voi mennä pieleen, jos todella yrittää seurata jotain suunnitelmaa, jopa suunnittelematonta sellaista.
Kun teen päätöksiä, tulee silti hetki jolloin olen iloinen. Tai pikemminkin siinä vaiheessa, kun olen melkein tehnyt päätöksen.
Kun käsillä oleva tapaus ei ole enää täysin epävarmuuden peitossa, epäselkeyden tilassa, mutta ei vielä kuitenkaan kehittynyt alkua pidemmälle, ei vielä kirkastunut. Ei vielä ryhtynyt lopulliseksi.
Toisin sanoen silloin, kun voisin, pienellä ponnistuksella, tehdä päätöksen. Silloin jättäydyn. Olen saanut varmuuden: tie on olemassa.
Esimerkiksi kirjoittaessa, romaanin käsikirjoituksessa, jossa seuraava päivä on alkamassa, tunnettu päivä, joku ajatus syntymäisillään, ele jonka aavistaa mutta jota ei ole vielä elehditty, repliikki joka on lausumistaan vaille tuotu julki.
Epävarmuus, varmuus, se kaikki on niin vaivalloista, enkä edes tiedä, loppujen lopuksi, tulisiko minun olla toimeliaampi toimeliaisuudessa vai toimettomuudessa.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti