joni.lanki@gmail.com

16.3.2016

Lukkisalmen hauensolmu

Muutama viikko sitten kuljin hetken matkaa Kulovettä myötäilevää vaatimatonta luontopolkua. Silloin oli vielä enemmän lunta. Tarvoin hangessa, paleli. Tuuli vastatuuleen. Vedin huppua kiinni. Olin juuri ajattelemassa norppakummiutta, kun suu täyttyi syljellä. Oksetti, mahassa kiersi, mietin mitä nyt. Pelkäsin pyörtyväni lumihankeen, koska pelkään aina pyörtymistä, vaikken ole koskaan pyörtynyt, paitsi kerran, mutta en ole siitä varma. Ei minun mikään koskaan ole. Enkä minä koskaan todella pelkääkään. Nojasin polviin, syljeskelin.

Kävin skenaariot läpi, mikään niistä ei toteutunut. Palasin junaraiteita pitkin. Tie sinne: kiskoja, betonirumpuja, pari purjevenettä talviteloilla, kasa Lielahti-Kokemäki -allianssihankkeen raidesoraa, sekä kelluva sauna, jota alkumatkasta, kun näin sen kauempaa, luulin kaukana yksityisalueella siintäväksi huvilaksi.

Oli pimeää. Kuului kahden mopon ääni. Halkeamaan kenkäni pohjassa kerääntyi lunta.

Tänään jäällä, aivan rannassa, seisoi vaaleaan toppatakkiin pukeutunut oletettava nainen täysin paikoillaan. En nähnyt hänen kasvojaan. Näin hänet samalla paikalla jo tieltä. Kun ohitin hänet, en katsonut päinkään, koska en tiennyt mikä paikallinen mielenterveystapaus hän on, ilmestys, jonka nimeä ei saa lausua ääneen. Aivan kuin hänen toinen poskensa olisi ollut toista selvästi isompi, mutta näköharha saattoi johtua hänen asennostaan.

Kävelin niemen nokkaan. Istuin rikkinäiselle muovituolille. Vartin kuluttua erotin kauempana kuinka nainen käveli rantaan kuin puujaloilla. Näin hänen epäselvän hahmonsa lehdettömien oksien läpi. Hän tuntui seisovan ryteikössä. Kerran aivan kuin hän olisi heilauttanut toisella kädellään täyden kierroksen olkapään ympäri. Muuten hän ei muuttanut asentoaan. Hän seisoi siinä kun lähdin.

Myöhemmin näin hänet kaukana polulla. Kun pysähdyin katsomaan häntä, hän lähti liikkeelle, kulki polkua samaan suuntaan kuin minä. Parin metrin välein pysähtyen mutta vain sekunniksi, pariksi.

Kävelin paljon kauemmas. Oleskelin lintutornissa, kunnes taivas muuttui punaiseksi.

Tie oli märkä, mutainen. Pitkät ajouravesilätäköt erottuivat laskevan auringon valossa. Sen himmeässä hehkussa taivaalla. Erotin vielä omat jälkeni.

Seuraan niitä kunnes tajuan, että ne eivät enää voi olla omani.


Ei kommentteja :

Lähetä kommentti