Kun kävelin peltotietä kohti metsää, yhtä hyvin olisi voinut käydä niin, että näen metsänreunassa suuren hämähäkinverkon keskellä polkua. Se muistuttaa mertaa tai rysää, ja on täynnä munakoteloita ja vasta kuoriutuneita hämähäkkejä. Jähmetyn hetkeksi kauhusta. Käännyn nopeasti pois, iloisena siitä, että ehdin viime hetkellä huomata verkon.
Selkäni takana voisi kuitenkin olla toinen samanlainen verkko. Käteni ja olkapääni menevät suoraan sen läpi, munakotelot rikkoutuivat, hämähäkit leviävät pitkin koko ruumistani. Paitsi ettei niin käy: ajatus tuosta törmäyksestä on niin inhottava, etten anna sen tapahtua. Käteni on juuri törmäämässä metrin korkuiseen hämähäkinverkkokompleksiin, halkaisemassa sen kahtia, keräämässä kaiken seitin itseensä. Pieniä välähdyksiä siitä, miten yritän pyyhkiä seittiä pois, kuinka huidon hämähäkkejä kauhuissani, riisun paitaa, haron hiuksia. Mutta sitä ei tapahdu. En pääse hämähäkeistä eroon, koska yhteentörmäystä ei tapahdu.
Huh, lähes käsinkosketeltavia mielikuvia tuli tästä. En erityisesti inhoa hämähäkkejä, mutta ei ne kyllä lemppareitakaan ole. Mukavan vertauskuvallinen teksti, kun ei jumittunut liiaksi tuijottelemaan sielun silmin hämiksiä.
VastaaPoista