Kerran olin hautajaisissa, joissa muistotilaisuus pidettiin ennen siunaustilaisuutta kirkossa. Pidin puheen, joka sai raikuvat aplodit. Kun arkkua lähdettiin kantamaan kirkkoon, olin toisessa huoneessa sitomassa kengännauhojani, joten kantajia ei ollut tarpeeksi ja he kompuroivat koko matkan, ärsyyntyneinä.
Arkku jätettiin kirkon aulaan siksi aikaa, kun ihmiset hakivat paikkojaan. Jäin aulaan seisoskelemaan, olin päättänyt vakaasti olla tällä kertaa menettämättä tilaisuuttani. Mutta minulla ei ollut valkoista kaulahuivia eikä valkoisia käsineitä, joten mietin, että voinko kantaa arkkua. Olinko liian etiketinvastainen? Silloin huomasin, että koko pukuni oli valkoinen, vieläpä hieman hopeaan vivahtava. Kaikilla muilla oli mustat puvut.
Edes vetoketjuni ei mennyt kunnolla kiinni.
Pappi sanoi, ettei se haittaa.
Hän tarkoitti tietysti pukuni väriä. Vetoketjun huonokuntoisuuden pidin salassa kaikilta.
Arkkua pidettiin avonaisena aulassa. Tyhjänä. Olin nähnyt papin ja suntion kantavan isoisoäitini pienen, näivettyneen ruumiin toiseen huoneeseen. Mutta kun lähdimme kantamaan arkkua käytävää pitkin ihmisten seisoessa ympärillämme kuin häissä, arkun kansi oli kiinni enkä ollut huomannut kenenkään tuovan ruumista takaisin.
Pappi moitti ihmisten epäryhdikkäitä asentoja. Kuinka me retkotimme penkeillä laiskoina ja velttoina, piittaamattomina, lapsellisina. Hän moitti meitä siitä, että supisimme toisillemme kesken seremonian. Että nyyhkytimme hiljaa itseksemme.
SAATANAN PERKELE! hän huusi yhtäkkiä. VITUN SAATANAN PERSE!
Hän jatkoi kertomalla, että Jumalan talossa kaikki käy päinsä.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti