Kävelin tänään rannalle katsomaan joutsenia, jotka kelluivat korkeissa aalloissa, ylös ja alas, laskeutuen kahden aallon väliin piiloon ja taas joutsen joutsenelta esiin.
Tyrnit ovat keltaisia. Punakoison marjat ovat punaisia ja myrkyllisiä. Juuri muita nimiä minulla ei olekaan kasveille, joita kävelyllä näen. Joistakin linnuista tiedän, mitä lajia ne ovat, mutta tuskin ne siitä välittävät.
Olen lukenut Aaltobongarin käsikirjaa, jossa kuvataan tarkasti aaltojen niin ulkoinen olemus kuin sielunelämäkin, mutta silti kun katson vettä niin se vain velloo paikallaan enkä minä siitä ole kovinkaan vaikuttunut. Yritän laskea aaltoja, etsiä seitsemättä aaltoa joka olisi muita suurempi. Onko se edes niin, tuskin. Silmät kuivuvat vastatuulessa. Pidän siitä, kun tuuli pauhaa ja eristää minut kuulemasta muuta ympäristöä.
Sille, mitä minä voisin kokea, minulla on vain yksi nimi, luontokokemus, mutta se kuulostaa niin laimealta, että mieluummin astuisin paskaan paljain jaloin.
En minä koskaan ole ollut yksin, sanon sileälle kivelle joka on saanut oman osansa säiden armosta; minulla on ollut nimiä vain itselleni.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti