Pienenä pelkäsin kahta asiaa, ja monta muutakin asiaa, mutta nyt muistan vain kaksi: pelkäsin armeijaa ja kirkkohäitä. Armeijaa taisin pelätä Uuno Turhapuron armeijaelokuvan takia. Kirkkohääpelkokin ehkä johtui jostakin elokuvasta, mutta ennen kaikkea siitä, että siellä joutuu seisomaan kaikkien sukulaisten ja ystävien pällisteltävänä. Mietin, että miten ihmeessä minä siitä selviäisin. Pappi, hölmö frakki, tahtomiset, sormukset, bestmanit ja kaasot, riisinheittelyt, häävalssit, mitä helvettiä? Mistä ihmeestä voi tietää, mitä siinä tilanteessa kuuluu tehdä? Ja kaiken aikaa joutuu olemaan ihmisten edessä, huomion polttopisteessä, jonakin jota ihmiset katsovat ja hymyilevät.
Mutta kaksi viikkoa sitten minä ja Johanna kävelimme Keski-Porin kirkon pitkää keskikäytävää pitkin, niin hitaasti kuin mahdollista, Bachin soidessa, silminnäkijöiden mukaan varsin kalpeina. Ihmisiä oli vain vähän. Ja tuntuikin yllättävän hyvältä nähdä heidät siellä seisomassa, meihin päin kääntyneinä, ystävät ja sukulaiset, yhtä uteliaina kuin me. Silti toivoin mahdollisimman pian pääseväni papin eteen, sulkea ihmiset selkäni taakse. Seisomaan hääryijyn päälle, josta en ollut koskaan kuullut puhuttavankaan. Edessä vain alttaritaulu ja pappi pyöreissä silmälaseissaan, meidän edessämme, meitä korkeammalla, puhumassa symboleista. Kirkosta symbolina, avioliitosta symbolina, sormuksesta symbolina. Ja majakasta symbolina, majakasta, joka näkyy meidän ikkunastamme, ja vaikka siinä ei pala valot, tai koska siinä ei pala valot, koska se ei ole käytössä, hyötykäytössä, se on vahvempi, se ei nouse rannasta jotakin syytä varten vaan itseään varten.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti