Kihlattuni lähti Seinäjoelle. Minä jäin hibernoimaan. Kello tikittää lattialla. Kun lukee koko ajan lukee tai katsoo, tai miettii esimerkiksi tarot-korttien istuvia ihmisiä, että mikä johtolanka siinä on, ja onko Hirtetty pakan ainoa shamanistinen kortti, harjoitetaanko siinä venyttelyä, ja miksi suuren arkanan hahmot ovat pääosin niin nuivan näköisiä, ylipäänsä kaikki pakan hahmot, paitsi maljojen yhdeksikön pullukka istuva mies, tuo omahyväinen tai itseriittoinen tai liehakka ja iloinen kuin peipponen, pakan ainoa jättiläismäinen ihminen, kuin Mannerin virtahepo, kuin sen yhden Barthelmen novellin kaksimetrinen poika, jonka takissa soivat kaikki radiokanavat.

Niin sitten kun menee pihalle, pitää katsoa kiiltävää lunta ja aitojen valtaamaa pihaa, pitää katsoa kahta laatikkoa lumihangessa ja talipalloa, jossa on talitintti. Että tässä on piha, ja tuolla ajaa autoja tännepäin ja tuolla täältä poispäin. Tuulee. On liukasta, sohjoista, mutta ulkona ei tarvitse käydä, jos katsoo illalla elokuvaa jossa ulkoillaan unen logiikalla ja tuonelassa tanssivat hurmoksessa vastaheränneet nuhjuiset juutalaiset.

Hella on pölyinen. Tuntuu kuin molemmista ikkunoista paistaisi aurinko sisään. Yksi verhoista roikkuu, kissa pudotti osan siitä. Juon kahvia, käyn tupakalla. Pidän oven lukossa. Kasvoihin ilmestyy tahaton, mutta tarkoituksellinen tuima ilme.