Seinälläni on postikortti, jossa kadulla seisova mies tervehtii ikkunassa seisovaa miestä.

Ei valokuva, vaan piirros, naivistinen. Todellinen kuin halu asua pahvilaatikossa

kaupungissa jossa henkinen tsunami tekee ihmisistä ääriviivoja ja viskoo neliömetrisen etupihani asfaltille simpukoita, ajopuita, levää, hiusmyttyjä, timanttinauhoja, silputtuja alastonkuvia

ja pakokauhun lasittamilta silmiltä erottaa oman pakenevan vilahduksensa, juuri ja juuri, silmäkulmassa, aina juuri ja juuri

kaupungissa jossa on autiota ja ahdasta, jossa voi kiittää omaa henkiinjäämistään siitä että saa vielä olla näin vieras itselleen

ja kuka päiväkirjani kirjoittamattomalta sivulta karannut hahmo tuolla kaasuttaa pakoon ja heittää lasittuneelle hiekalle ladatun aseen

joka tähtää aurinkoa, joka on vihdoinkin musta aurinko

jolle minä vihdoinkin käännän selkäni, häikäiseviin varjoihin.