Täytän kahden ikkunalasin väliin jäävän tilan sanomalehdillä, koska yksi ikkunoista on särkynyt ja kerää sisäpinnalleen kosteutta. Valitettavasti minä itse en ole vuotava seula, joten pitää vain kellua, olla etuoikeutettu. Ja parempi niin; upoksissa sitä kaipaisi vain pelastusta, ylöspääsyä. Ilmaa jota nyt vetää keuhkoihinsa. Uppoamattoman laivan kannella voi vain siirrellä purjeita ja odottaa auringonnousua tai kyyhkystä. Joku kävelee puiston pimeässä, hänen soraa runnovat askeleensa kuulostavat todellisemmilta kuin yksikään askel, jonka voisin ottaa, mutta niin, vain minun mielessäni, sillä en minäkään ole enempää kuin yksi ihminen, jonka äänet kuulee, mutta jota ei näe, joku joka on pukeutunut aamulla, ehkä vaihtanut vaatteitaan ja lähtenyt, joku jonka taskujen vetoketjut ovat kiinni ja joka odottaa mieluisaa postia, joku jonka taskut on minulta kiinniliimattu lämpimään työnnettyjen käsien pikaliimalla, joku joka on vaan, kuten minäkin, heiluu ikkunassaan, joka ei ole hänen omansa, maailmassaan täynnä kuviteltuja pupilleja, ajatuksissaan, pupillittomassa pimeydessä.