Tiedän, että jos säikähtäisin kunnolla, kiljahtaisin kuin pikkutyttö. Mutta sisäänpäinlämpiävällä tavalla, hengähtämällä kuuluvasti. Mutta kuitenkin varsin epämiehekkäästi. Sen tiedon kanssa on vaikea elää. Se tulee tapahtumaan ennemmin tai myöhemmin. Se tulee tapahtumaan.

Tai ehkä se olisikin sellainen huudahdus, huuto, jonka juuri ja juuri pystyn kuulemaan korvissani, juuri ja juuri kurkussani. Jotain juuri minulle sopivaa, eikä yhtään hävettävää. Tuo jälkimmäinen lause ei ole huoleton lisäys, epätarkka koska totta kai sitä häpeäisi juuri sitä kuinka minunlaista se on. En usko, että kunnon huudon jälkeen pystyy häpeämään. Ei ainakaan ihan heti. Siihen laitan uskoni.

Toisessa huonessa koira ulvahtelee ja kuuluu juoksevien raajojen suhina patjaa vasten. Sillä on omat juttunsa.