joni.lanki@gmail.com

24.8.2013

Miten voin pysyä terveenä, kysyin ensimmäiseksi itseltäni Charitén lääketieteellisen museon jälkeen, kun poltin tupakkaa kanaalin rannalla ja auringonsäteet kihisivät iholla. Ei kukkia, perhosia, lehtiä, vaan tuberkuloosia, epämuodostumia, virtsakivivuoria, siamilaisten kaksosten sikiöitä, jalkojen ja käsien tungosta kohdussa, kuin hämähäkkejä. Psykoosipotilaan piirustuksia ja päiväkirjaa, itsemurha 16-vuotiaana, niin älykäs lapsi, ei aina onnistu. On ehkä väärin ajatella: ei se aina onnistu, ei se aina lähde, kohdustakaan, jää sinne lepäämään, viimeinen ajatus vapautuu nesteeseen ennen kallon muodostumista, sulkeutumista, vapautuuko se ajatus silloin vai jääkö tallennettuna meidän pällisteltäväksemme. Aivottomat lapset: avonaisen kallon reunat kuin pässin sarvet. Irvistys.

(The unfolded pages of the book lung are filled with anthropod blood.)

Katso kuinka ihmeellisiä nuo ovat, nuo dissektiojämät, Luojan ilkikurinen näyte. Kirurgin on oltava piittaamaton, vahva, hän ei saa luovuttaa, ei räpäyttääkään silmäänsä. Mutta entä potilas: vuode, jossa siteet käsille. Ja maininta potilaasta, jolle annettiin säännöllisesti ilokaasua: hän ei parannu, hänestä ei edes löydy vikaa, silti jatkuva kipu, jota hän ei edes kestänyt. Mainittiin, ettei hän ole käynyt meikäläistä koulua, saksalaista kahvakuulakoulua, jossa oppii olemaan huutamatta. Sairaus on kiinnostava, epämuodostuma kuin harvinainen kukka, mutta ihmiselämän leikkikenttä on kuitenkin terveydessä, ei näkymättömässä souturetkessä, olemattomuuden melomattomuudessa. Olemisen joogamatto, jolla makaavaa epäpotilasta ei tarvitse pidellä kumihanskoin, hänestä ei tarvitse ottaa näytettä, ellei sitten opetustarkoituksessa: tällainen sen tulisi olla.

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti