Kävelen keskustassa koko päivän, kiukkua ja aurinkolaseja. Kanadanhanhia, paskaa ja erikokoisia ihmisiä. Turhaa jonottamista myymälöissä. Yritysta olla olematta minkään linjan toisessa päässä. Ja surua jos siinä onnistuu, surua jos ei. Puun ylimmällä oksalla lapsi ysärivaatteissa, lippalakki silmillä halaa oksaa kuin nukkeaan.

Turistit tulevat katsomaan pensasaidan yli, jatkavat matkaa. Tosin yksi nainen jää lukemaan karttaa penkille, puhaltelee posket pullollaan uupumustaan. Hänellä on mukanaan vain ruskea käsilaukku. Hän ei ole menossa pitkälle. Hän ei saisi mennä pitkälle. Minun rajani tässä kaupungissa ovat suuremmat, mutta minullakin on rajat, joiden sisällä turhautua eikä mitään muuta, joskus ehkä yritystä elää, mutta mitä sekin on, ei siinä onnistu missään, kunhan on vain hysteerisesti muuttamassa elämän suuntaa. Eläminen jossain rajoissa on vain elämistä jossain rajoissa. Minä yritän tehdä elämästäni nuppineulanpään kokoisen, vaikka tiedän että ei kannata, ei ole hyväksi.

Olen nähnyt kasvoja, joista luen sellaisia salaisuuksia, etten kuvittele niistä minkään olevan todellista, ja muistan että niin kauan kuin olen ihmisistä jotain kuvitellut, en ole uskonut siihen. Jos harvoin olen ottanut selvää, olen ollut selvässä alusta asti. Tarkoitan oikeassa. Joka kerta ymmärtäen, että se on minun vikani. Onko väärin piileskellä hetken aikaa, hyödyn, kauneuden, velvollisuuden ja totuuden ulkopuolella. Tietenkin tämä kaikki on teeskentelyä.

Jään rannalla olevaan kahvilaan, koska siellä on kaksi kaunista myyjää, joista kumpikaan ei ole paikalla tänään. Myyjä suhtautuu minuun säälivästi, joskin ymmärtäen. Sen verran hänen piittaamattomuutensa alta osaan erottaa. Istun ulkona terassilla ompelevien naisten vieressä ja minua yskittää.

Puhetta rahasta. Aina puhetta, joka päättyy: "Näin minä olen sen järkeillyt." Eikä se puhe lopu siihen, on vielä uusi tunnustettava, järkeiltävä asia, asia jonka laatii, asettelee eteensä pöydälle, ja toteaa että kyllä se siitä. Sitä ihmeellistä ironiaa. Mutta minä vain haahuilen, ajelehdin. Eikä minusta ole edes kunnon ajelehtijaksi. Ja haluan vielä lopuksi painottaa, että nämä kysymykset eivät paina ollenkaan. Herran tähden! "Olisko teillä vielä mahdollista niinku saada aikaan se neljäs?"

Älä puhu paskaa, kyllä sinäkin jäät kuuntelemaan viereisten pyötien keskusteluja. Ihan vain kuunnellaksesi kuinka tyhjänpäiväisiä ne ovat. Jos ne ovat jotakin muuta, silloin vasta kauhistutkin. Kauhistut merkitystä ja merkityksettömyyttä. Olet joutunut omituiseen ansaan. Jokainen ulospääsy tuntuu vain toisenlaiselta ansalta. Ansan valintaa ja vähän viihdykettä, vähän juustoa leivän päälle. Ai niin. Haluat piileskellä myös myötätunnolta.

Ei. Ei tänään. Tai ei eilen, ehkä tänään. Ehkä huomenna.

Inhimillistä, eli infantiilia.

Olet alkanut irvistellä tahallisesti, tahattomista syistä.

Tässä puut joilta et näe metsääsi.