Hänen tehtävänsä on olla minun luonani. Hän on kumartunut. Hän on tullut luokseni ja pysyy luonani. Kuuntelen keuhkojani stetoskoopilla, kohotan päätäni ja katson häneen, hän ei huomaa, olkoon siis niin, jatkan kuuntelua. Varmaan hän tahtoo että käskisin hänen lähteä. Varmaan minä toivon että hän käskisi minun lähteä. Varmaa on vain se, että toisinaan hän nostaa päänsä. Hän tarkistaa, mitä minä teen. Joskus hän istui vieressäni olohuoneen sohvalla ja nosti katseensa murokulhosta vain katsoakseen minua. Lopultakin pysähtyneet hampaat. Hiljaisuus. Enää emme mene niin kauas. Hän katsoo minua. Keskeytän sen mitä olin tekemässä, mitä sitten olinkaan tekemässä, yleensä en mitään mutta siinä riitti minulle puuhaa, keskeytän sen ja katson häntä. Usein katson häntä ennen kuin hän katsoo minua. Minusta tuntuu, että juuri hän katsoi ensin. Että hän on se, joka loppujen lopuksi ohjailee tapahtumia tässä huoneessa. Mitä nyt? kysyn. Varovasti. Mitä nyt? Ei mitään, hän vastaa.

Mitä hän on kumartunut katsomaan?

Hän syö. Mitä vähemmän puhumme, sitä enemmän hän syö, sitä enemmän tuon ruokaa hänen eteensä. Menen sängylle makaamaan. Makaan selälläni. Näin en ainakaan kierähdä sängyn laidan yli. Hänen otsansa rypistyy. Pidän siitä, sanon kun otsasi rypistyy. Hän polvistuu sängyn viereen ja oksentaa suuhuni. Hän rapsuttaa mahaani. Alan ehkä voida vähän paremmin, tiedätkö, sanon. Eilen minulla oli ihan hyvä olo. Mutta pelkään ettei se jatku. Anteeksi tämä ääni. Se inhottaa minua. Puhun vain itsestäni. Sekin inhottaa minua. Minun suussani on kieli, joka on saanut hampaista sekä kalterinsa että vartijansa. Kauas ei pääse. Lähelle ei pääse, ellei sitten hyvin lähelle. Olen ehkä... Anteeksi. Mitä tekisimme? Sanon varovasti. Mitä nyt? Ei mitään.

Hän oksentaa uudestaan, savua, jota vedän henkeeni. Otan stetoskoopin tyynyn alta ja sanon, että tämä ei tee hyvää minulle. Minulla on viime aikoina ollut huono tunne keuhkoissa. Tiedätkö sen tunteen?

Mutta mitä hän on kumartunut katsomaan? Katson häntä silmiin. Olemme vähän hämillämme, minä vähän enemmän kuin hän, tai hän enemmän kuin minä. Meidän pitäisi puhua. Mutta mistä? Mitä nyt? On tapana puhua. Me voisimme ottaa sen tavan. Hän on kumartunut ylleni. Hän rypistää otsaansa. Mitä nyt? Ehkä hän vain seuraa kasvojani, tutkii ilmeitäni, tilaani. Ehkä se, mitä hän näkee, on aivan ilmeistä. Ehkä on jo liian myöhäistä.

Onko hän soittanut ambulanssin? Mistä se olisi voinut tulla mieleeni. Tyhjästäkö? Soittiko hän ambulanssin? Eikö ole enää mitään mitä hän voisi tehdä?

Hän ei tiedä, mistä puhun. Ei tietenkään.

Anelen turhaan. Miksi muutenkaan.

Mitä nyt? Ei mitään.

Onko minulla kasvoissa jotakin?  Ei sinulla ole kasvoissa mitään.