Näin unta. Koska minulla ei ole oikeastaan mitään sanottavaa. Tyhjä tarve sanoa. Halu olla äänessä haluamatta tulla kuulluksi, tai tulla kuulluksi olematta äänessä. Ei kumpikaan. Haluan sanoa jotain voidakseni sanoa jotain jota haluan sanoa. Sitten myöhemmin.

Näin unta, että löysin kadulta ilmakiväärin ja luoteja. Kävelin Helsingissä suomenruotsalaisessa kaupunginosassa. Oli huvittavaa kävellä ase kädessä kaikkien kouluampumisten jälkeen. Oikaisin jonkun pihan poikki. Pihalla oli matalista pensaista tehty pyöreä labyrintti. Kävelin sen läpi koirani kanssa. Varjoisa katu, ympärillä omakotitaloja ja ruotsinkielistä puhetta. Ammuin puupalikkaa. Näin todella huonosti. Puupalikka syttyi tuleen. En ollut pitkään aikaan ampunut ilmakiväärillä. Nostalgiaa. Koirani oli muuttunut kaverikseni, jota en ole tavannut aikoihin. Istuimme penkillä kuin vanhat miehet. Laitoimme molemmat pipon syvälle päähän niin, ettei kasvojamme näkynyt emmekä me nähneet mitään.

En tiedä, miksi on helppo kirjoittaa unista. Unista kirjoittavat vain tylsät ihmiset. Siksi kai. Mutta esimerkiksi penkillä istuminen tai pihan poikki oikaiseminen tuntuu minusta paljon kiinnostavammalta kuin mitä ympärillä tapahtuu. Mitä tapahtuu ympärillä. Maailma on pallo. Kaikki palaisi helposti takaisin. Horisontti peittää kaukaisten kaupunkien valot. Mitä tapahtuu ympärillä. Ihmiset voivat pahoin tai hyvin. On järjestys tai ei. Järjestys on hyvä tai ei. Ajatus katkeaa, nälkä yltyy, välinpitämättömyys, kun siirtyy sellaisiin lauseisiin jotka eivät ala sanoilla: Näin unta. Sama se. Sitten myöhemmin. Sama sitten myöhemmin.