En tykkää siitä, kun lapset kiertävät taloa. Sytyttelevät ja sammuttelevat valoja pihalla, hakeutuvat paikasta toiseen kuin lauma heinäsirkkoja. Ja minä joudun sammuttamaan valot ja kävelemään kyyryssä. Voin maata sohvalla vain jos mistään ikkunasta ei näe siihen. Lapset tutkivat navettaa. Sytytän valot. Se on poikkeuksellista. Menen ikkunaan. Se on poikkeuksellista. Laitan kädet kiinni kylmään lasiin ja kasvoni myös. Lapset alkavat hakeutua taloa kohti. Odotan että he näkevät minut. Se on poikkeuksellista. Ihan kuin sisällä olisi ukonilma. Jostain syystä näyn ikkunassa vain välillä, välähdyksittäin. Kun yksi lapsista näkee minut, liu'un lattialle. Kuulen lapsen kiipeävän lähemmäs ikkunaa. Odotan. Kun hänen päänsä ilmestyy näkyviin ja hän näkee minut, kun hän on hetken ehtinyt katsoa mikä minä olen, minä alan huutaa ja ryntään kohti lasta.

Ei ole ensimmäinen kerta, kun herään unesta yritettyäni säikäyttää jotakuta. Kerran muistan nähneeni ihan kunnon painajaista, jossa jouduin umpikujaan. Mitään ei ollut enää tehtävissä. Olin pelottavassa talossa, ja, ikään kuin olisin halunnut säikyttää kummitukset, lähdin huutaen, riehuen juoksemaan huoneesta toiseen. Mutta yleensä nuo unet ovat aivan normaaleja, ehkä vähän painostavia, mutta painajaiseksi ne muuttuvat vasta kun lähden huutaen juoksemaan jotakin kohti.

(En muista, että ne olisivat koskaan pelästyneet.)