Neljättä päivää juomatta, varmaan enemmän kuin kertaakaan Helsinkiin muuttoni jälkeen. Haluan asua vielä vieraammassa kaupungissa, en halua ymmärtää kenenkään puhetta. Puhelin täyttyy nimistä Älävastaa, Älävastaa2, Älävastaa3... Melankolia lakkaa olemasta inkvisitio, se ei syytä minua mistään. Sitä ei kiinnosta minun hieno persoonani. Eikä sitä kiinnosta kuulla, kuinka joskus yläasteella joku tyttö vilkutti minulle katsomosta jalkapallokentän toiselta puolelta, tien toiselta puolelta, pellon toiselta puolelta, katulamppujen toiselta puolelta, se oli varmaan peruskoulun ainoa inhimillinen kosketus ja sekin erehdys. Talvi saisi tihentyä. Ovatkohan kastemadot vielä elossa? Ripustin kynsisakset naulaan.