Runoilija hätyyttää jäistä pekonisämpylää järsivät varpuset savikiekoiksi taivaalle, joka on auringon ja lentokoneiden koti. Runoilija huutaa, lumisade nappaa hänen vokaalinsa ja konsonantit törmäävät savisiin sirpaleisiin, niiden koti on silmässä, silmässä ne koteloituvat. Runoilija ei osta leipää, koska pelkäisi kuolemaa.