En pysty kirjoittamaan kahviloissa. Riittää yksikin ihminen, joka vaikka naksauttaa kieltään melkein joka lauseen lopuksi. Tai sanoo puhelimeen: "Hitsi, mä en kyllä pysty irrottautumaan huomenaamulla, kun meille tulee se pianonvirittäjä." Tai nostaa sormensa pystyyn silloin tällöin. Tai pitkän puhelun päätteeksi (kitalakinapsahdukset) kertoo läsnäolevalle kaverilleen, mistä hän puhui niin pitkään. Jos kahviloissa olisi vain myyjä paikalla, kaikki olisi oikein ja kaunista, enkä minäkään uskaltaisi astua niin hiljaiseen paikkaan. Ehkä olen vain natsi, joka vaihtaisi isänmaanrakkautensa milloin tahansa korvatulppiin.

Hälinä ja puheensorina ovat kannatettavia asioita, mutta eivät keskustelut, toisilleen puhuvat ihmiset kuin vieraat maanosat. Aiemmin päivällä joku poikalapsi itki talon portailla, huusi kaikkoavalle naishahmolle: "Äiti, mä en jaksa puhuu tällä äänellä!"

Silti minulla on ainakin joka päivä ihmisrakas olo, loismainen, suru pyyhkiytyy numeroa liian pieneen puseroon.