Pikku Huopalahden jälkeen keskustan yö löi päin kasvoja kuin joku joka lyö mielellään päin kasvoja, kuitenkin jotenkin haluttomasti, välinpitämättömästi, velvollisuudentuntoisesti. Joku soitti trumpettia. Mies ja nainen tanssivat silmät kiinni, miehen käsi kiinni naisen ryppyisessä punatussa poskessa. Muusikolla oli samanlainen popliinitakki kuin kuvittelisin itsensäpaljastajilla olevan (mistä tuli mieleen yksi hauska juttu, mutta olkoot).

Menin Javaan, koska portsari tuli ovelle juuri kun seisoin siinä. Hänellä oli hillityn 50-luvun kampaus, pulisongit ja hänestä huokui vanhan ajan meininki, Kaurismäen Suomi. Varmasti ties kuinka monennen polven helsinkiläinen. Minun ei kuitenkaan tehnyt mieli alkoholia. Istuin alas ja seurasin portsarin kuljeskelua. Minulle tuli välittömästi rauhallinen olo. Tyyni (ehkä kolmas tai neljäs kerta viikonlopun aikana). Huoleton.

En muista, missä kirjassa päähenkilö oli niitä ihmisiä, jotka aina ovat hieman kyyryssä, sekavasti syyllisyydentuntoisia, ehkä huolestuneita.

Tuntui oudolta juoda vain kahvia. Jonka sitä paitsi join heti koska laitoin siihen maitoa, jolloin se alkoi uhkaavasti kylmetä. Vihaan kylmää kahvia. Niin, tuntui oudolta. Muistelin sitä aikaa, kun en vielä saanut baareista viinaa. Kun istuin paljon kahviloissa, tai baareissa, kahvilla, joka tapauksessa mitä myöhempään viivyin sitä vaikeammaksi järjestely tuli. Tuli mieleen jokin syksy, tunnelma siitä, varmaankin tyypillinen yksinäisyys, tyypillinen rakastuminen, jotain mistä on unohtanut kaiken arjen lian.

En ollut ihan varma.

Sen sijaan muistin varsin nopeasti, että ennen kuin täytin 18 asuin Luvialla, jossa ei ensinnäkään ollut yhtään kahvilaa ja, toiseksi, jonka ainoassa baarissa en koskaan käynyt. Perkele kun pitää kaikki yksin tehdä, muistotkin.

Ettei lastenlippu enää kelpaa.