Miten tapoin aikaa ja välttelin töitä ennen Facebookia? Tai ylipäänsä ennen kuin hankin nettiliittymän jokunen vuosi sitten. Toisaalta minulla ei tainnut olla mitään töitä silloin, oli minulla, vähän, sekin vähä yhtä tuskallista kuin nyt. Työn määrä muuttuu, vaivalloisuus pysyy vakiona; vain harvoin se laskee sietämättömyyttä miellyttävämmäksi. Ai niin, katsoin televisiota. No entä se pieni kaistale, kun ei ollut televisiota eikä nettiä? Ja niin pieni asuntokin, ettei siellä mahtunut kävellä. Silloin taisin juopotella liian usein naapurini kanssa. Tai luin. Itse asiassa usein kumpi tahansa vaihtoehto noista kahdesta tuntuu paremmalta kuin älytön netissä surffailu, vaikka itseään ei saisikaan syyllistää, mehän olemme jumalan täydellisiä lapsia ja itsensä kehittämisen halu - jos sitä ei ole revitty naistenlehdistä tai elämäntaito-oppaista - haiskahtaa natsismilta. Tämä kaikki vaikuttaa suurelta salaliitolta, kytketään aivot koneeseen joka kuluttaa aikaamme ja miellyttää meitä, mutta ei niin paljon että taputtaisimme käsiämme tai laukeaisimme. Pidän salaliitoista, mutta pidän niitä myös naurettavina. En usko Orwelliin, vaan Huxleyhyn. Salaliiton rakenne on olemassa, mutta jos menemme tarpeeksi kauas, emme löydä ketään joka olisi vastuussa siitä, emme löydä mitään salaliittoa, löydämme vain itsemme ja halumme istua pitkään sopivassa ilmanalassa, löydämme keskipäivän demonin ja tukun syntejä, jotka lopulta eivät ole mitään syntejä, koska mitään ihannetta tai päämäärää ei ole olemassa. Ikuisuuden näkökulmasta kaikki on samantekevää, mutta niin on myös samantekevää katsoa asioita ikuisuuden näkökulmasta, ei minun apaattisuuteni minua pelasta jos ei aktiivisuutenikaan ja henkinen vireyteni (jota ei ole; en osaa edes ajatella, haluan vain kytkeä kaiken pois päältä, hetkeksi, enkä koskaan löydä haluamaani taukoa, joten jatkan odottamista; ja mittakaavat ovat niin pieniä, etten voi edes haaveilla roikkuvani jalastani kuin Hirtetty).