Lähdin kuuntelemaan runoja. Harmittaa, että olen töissä ja väsynyt, runokaupungilla olisi paljon tarjottavaa. Toisaalta minun keskittymiskykyni julkisissa tiloissa on varsin rajallinen, luultavasti käyttäisin aikani paremmin jos vain nyhjäisin kotona kirjojen parissa. Vaikka kyse on toisenlaisesta tilanteesta, toisenlaisista tarpeista ja osumista. Kuulin ensimmäistä kertaa heitä, jotka pärjäsivät kirjoituskilpailussa minua paremmin, enkä ollut enää harmissani.

Siltikin vain ärsyttää jossain takaraivossa kytevä velvollisuus osallistua tapahtumiin ja tilaisuuksiin, yhtä paljon kuin itse keksimäni velvollisuus jäädä niistä pois. Näissä asioissa en voi luottaa itseeni. Itsetuntemus on vainoharhaa, pyrkimys siihen (itsetuntemukseen, vainoharhaan, aivan sama).

Joten parasta luottaa vain kenkiinsä. Niihin jotka ovat jaloissa juuri nyt. Niitä ei ole rakennettu kulkemaan. Tuskin mitään tarkoitusta varten, ne on kehitetty vain kestämään liian lyhyen aikaa ja pitämään pyörät pyörimässä.

Parasta olla välittämättä. Ja olenkin, koska nyt olen väsynyt. Tällä hetkellä elämä on yksinkertaista heräämistä, mutta vain kellonsoittoon.

Romaninainen ajoi ohi valkoisella autolla. Mietin oliko hän sama jonka takapenkillä näin yhtenä päivänä puolialastoman lapsen lukemassa Bilteman kuvastoa. Kävin ostamassa banaanin. Kuorin sen liikennevaloissa, joihin oli pysähtynyt myös poliisiauto. Vilkaisin kuljettajaa. Kuorin banaanin loppuun. Minua hävetti. Arvaan jo nyt, että kuolemani hetki on myös suurimman häpeän hetki.