Olen ehkä vain kerran ylittänyt sen kielletyn rajan, joka kulkee minun ja tuntemattomien ihmisten välillä, erityisesti sellaisten, joita pidän mielenkiintoisena (tarkoitan nyt oikeasti mielenkiintoisia enkä vain käytä sitä kiertoilmauksena kauneudelle, joka sekin voi olla kiertoilmaus ties mille). Ja tarkoitan nyt sitä, että menee puhumaan ilman mitään hyvää syytä, ilman samaa kurssia, luentoa, työpaikkaa, tilaisuutta.

Se sujui hyvin, vaikka vahingossa sanoinkin hänen isäänsä naurettavaksi. Ei se mitään. Huvittava yksityiskohta. Silti näen hänet parin viikon välein kaupungilla tai yliopistolla, emme tervehdi, yleensä en edes katso häneen päin. Hävettää liikaa se rajan ylittäminen. Todennäköisesti vain minä muistan sen.

Ei, tein minä toisenkin kerran niin, puhuin. Huvittavaa huomata, että he olivat varsin samannäköisiä: samanlaiset hiukset, vihreät silmät. Minulle se on pelkkää sattumaa, mutta se taas ei, että molemmat päättyivät samanlaiseen hiljaisuuteen.

Enkä pidä hiljaisuutta kultaisena, en minään täyteläisenä, todellisenä kielenä, kielten juhla-mokkana. Se on vaivaantunutta hiljaisuutta tai pelkkää puheen puuttumista

tai sitä vain että on hyvä näin.