Näin unta, jossa putosin kauan jossain myyttisessä paikassa suden kanssa, joka yritti tappaa minut. Minua pelotti, mutta enemmän minua kummastutti se, että miten näin kauan voikaan pudota.

Kun lopulta mätkähdimme maahan, lumiseen metsään, olin tehnyt macgyverit ja askarrellut itselleni lumikengät, jousipyssyn sekä jollain konstilla onnistunut pyydystämään suden pakkausnarulla.

Susi puhui minulle. Sen ääni oli säälittävän pieni. "Luulen, että olen kantanut sinua ristinä aiemminkin", se sanoi. Olin jokseenkin samaa mieltä. Viilsin sen kaulan auki vihannesveitsellä. Ei se kuollut. Puukotin sitä joka puolelle, kunnes siitä ei ollut enää vaaraa, mutta kuollut se ei ollut vieläkään. Vedin pitkän viillon sen kylkeen, viilsin lähes koko kyljen auki. Tämä kaikki tuntui minusta vastenmieliseltä, minua kävi susi sääliksi. Se tuntui samalta kuin loukkaantuneen eläimen lopettaminen: pakko tehdä, mutta mieluiten silmät tiukasti kiinni.

Susi kaatui maahan. Olimme nyt vanhempieni pihalla, talo oli autio, pihalla silti pari autoa. Mietin, että miten saan kaiken tämän veren pestyä. Että onkohan viisainta imuroida. Jäljet oli joka tapauksessa pestävä, kaikki tämä veri. Susi nousi vielä pystyyn ja käveli lähemmäs taloa. Se mätkähti lumikinokseen, kierähti, etsi pesän ja kuoli siihen. Olin sen vierellä, silitin sitä ja lohdutin.

Kuulun siihen koulukuntaan, jonka mielestä on hyvä, jos unessa tapetaan joku. Silti minusta ei tuntunut, että olisin tuhonnut mitään, pikemminkin päinvastoin.

Ja kuulun myös siihen koulukuntaan tai oikeastaan ikävystyttävään ihmisjoukkoon, joka tykkää puhua unistaan ja kirjoittaa niistä. Oikeastaan älyttömintä on kertoa, mitä unessa tapahtui. Se ei tunnu enää samalta. Voin silti raahata joitakin unia mukanani pitkiäkin aikoja, kyllä se aina televisio-ohjelmat voittaa.

Kivempaa olisi silti tulkita valve-elämää kuin unta.