Joskus näin unta, että pystyin palaamaan takaisin ajassa tekemällä itsemurhan. Tein sen monta kertaa. Siitä tuli vähän rutiinia. Yritin selvittää, miksi hän ei rakastanut minua. Lukuisat itsemurhat, veitsellä, vedellä, painovoimalla, pillereillä, rautateillä, solvaamisilla tekivät kaikesta vähän tasapaksua. Niin ankea, niin surullinen uni, että muistelen sitä vieläkin kaiholla.

Tänä yönä puolestani näin unta, että kuoleminen toimi samalla tavalla kuin matkapuhelimen sammuttaminen: minua ei pystytty jäljittämään. Joten tein sen usein. Parempi vain mitä useammin, en halunnut sitä naista takapuolia haistelevine seurueineen taas takaisin. Ja kun ei tarvinnut välittää kuolemisesta, ei tarvinnut välittää paljon muustakaan. Löin jotain kerrostalon pääovella seisoskelevaa poikaa päähän ja taitoin hänen niskansa. Löysin hänen taskuistaan kaksi kahden euron kolikkoa ja yhden yhden euron kolikon. Otin ne itselleni. Ne tuntuivat raskailta ja hyviltä, lohduttavilta.

(Rahani ovat loppu. Viisi euroa tuntuu omaisuudelta.)