Jotain tosi sunnuntaista. Peitot ovat merenä, siltä tuntuu vieläkin vaikka tietysti olen jo yksin. Jossain puoliunta millin sadasosan edeltävässä olotilassa menetän käsitykseni ruumiini asennoista ja mittasuhteista ja siitä, missä minä ruumiissani sijaitsen. Siinä olossa ei ole mitään valkoista, mutta nukahtaminen on lähellä ja syyllisyys siitä, että aika kuluu niin etten murehdi sitä. Sitten kun alan kuunnella nimettömien ihmisten keskusteluja päässäni, tiedän olevani puoliunessa. Sitten alkavat pysähdykset.

Silmiä kirvelee. Hengitän kai ilman korpuksi. Tekisi mieli pysähtyä tähän, käpertyä niin kokoon, ikään kuin iho kääntyisi sen jälkeen. En tiedä en yhtään mitään yhtään mistään, mutta idioottinakin olen epäonnistunut.

Ja ilonkin olen onnistunut naamioimaan niin kummallisiin rääsyihin, etten tiedä miksi sitä enää sanoisi.