Vuosi sitten huhtikuussa:

"Minulla on jo valmiiksi levoton olo. Tämä asento ilmentää päämäärätöntä, liikkumatonta kiirehtimistä, hätiköintiä, hätää, tyhjyys tulee tyhjyys tulee tuhjuulee! Taivutaan taakse repimään hiuksia, palataan takaisin tähän asentoon joka satuttaa niska- ja hartiaseutua, vaaleansinisten jumppakirjojen lempipaikkaa. Silmälasitkin ovat paskaiset. Elämismaailma: valitus.

Taivas on epäterveen punertava.

Nopsa Picnic –merkkinen polkupyörä, kallellaan pihalla. Sen jalka oli katkennut. Se oli kaatunut päin telineessä seisovaa polkupyörää, nojasi sitä vasten, lukkona pelkästään solmittu rautalanka.

Odotan aina parempaa hetkeä. Hetki: jolloin kirjoitan, jolloin rakastan ja jolloin minua rakastetaan. Hetki: jolloin kaikki menee kuin itsestään, kitkatta. Kaikki ne pienet asiat, kitkatta: omat kasvot, muiden vartalot, kirjoitus, päiväkirja, tapaamiset harvakseltaan, koskettaminen, velvollisuudet ja vapaa-aika, kohtalo. Mutta koskaan ei tule parempaa hetkeä kuin tämä, kun kaikki tuntuu olevan huonosti. Nostan naamion kasvoilleni, mutta koska en jaksa näytellä, valitsen naamion joka näyttää lähes täsmälleen minulta. Mutta se on naamio, sen on oltava, koska se on kasvoillani."