Kävin ystäväni luona viikonloppuna. Hän on myös entinen tyttöystäväni, me asuimmekin yhdessä jonkin aikaa. Silti huomasin sanovani aina kun hän tarjosi minulle jotakin: ei, kiitos. Ei, kiitos vain. Ehkä myös: kyllä, kiitos. Jos yleensäkään teitittelisin ihmisiä, olisin varmasti teititellyt häntäkin.

Siitä viimeistään huomasin, etten ollut moneen päivään puhunut muille kuin myyjille, virkailijoille, bussikuskeille ja heille, jotka jakavat uskonnollisia esitteitä rautatieasemalla. Juurikaan muille.

Juon punaviiniä ja kuuntelen Jacques Breliä. Päätin olla menemättä huomiselle ranskantunnille. Mietin, mitä lause C'est pour les dieux indifférents voisi tarkoittaa.

Mikä on, kuka on, minäkö, tämäkö, tämäkö tässä, mikä se on, ja miksi viemärit haisevat taas?