joni.lanki@gmail.com

29.3.2015

Päiväkirjat ja huolimattomasti kummitellut yöt

Luin taannoin erään lihansyöjäprosaistin blogikirjoituksen, jossa oli pätkiä hänen kouluaikaisesta päiväkirjastaan. Hän alkoi kirjoittaa päiväkirjaa, koska oli ihastunut yhteen tyttöön. Hän ei saanut tyttöä, mutta päiväkirjasta kasvoi kirjailijanura.  Ja ehkä se on totta, kuten hän kirjoitti, että jos hän olisi saanut tytön, hänestä ei olisi tullut kirjailijaa. Mutta tuskin se niinkään olisi mennyt.

Ei sillä väliä. Aloin vain miettiä, että miksi itse aloin pitää päiväkirjaa yläasteella (tai oikeastaan jo ala-asteella, mutta se oli kovin satunnaista). En ollut ihastunut keheenkään, ainakaan en kirjoittanut kenestäkään. Pikemminkin päiväkirjan sivuilta on luettavissa kiukku tai viha ympäröiviä ihmisiä kohtaan kuin ihastuminen keheenkään heistä. (Mutta en vihannut tarpeeksi ollakseni vihainen.) Tai tietysti olin aina välillä ihastunut, jotenkin mekaanisesti ja ajankulumaisesti, mutta vaikken koskaan lähestynyt heitä, heistä ei silti ollut tunnekuohuiksi, joita olisin voinut päiväkirjaani vuodattaa. Kirjoitin enimmäkseen kirjoista, ohjelmoinnista, lapsuudenkodistani, yksinolosta ja uskonnoista. En ollut koulukiusattu, tulin luokkatoverien kanssa toimeen ja minulla oli pari hyvää ystävää, mutta silti päällimmäinen tunne päiväkirjoissa oli yksinäisyys. Joka tosin ei tuntunut surulliselta, vaan tosiasialliselta. Joskus jännittävältä.

Lukiossa löysin mustat vahakantiset vihot, ja elinpiiri muuttui pikkukunnasta kaupungiksi. Kirjoitin linja-autossa, koulun käytävillä, kahviloissa, puistoissa, ja kotona, mutta  vähemmän. Saarikosken ja beat-kirjailijoiden vaikutus oli uponnut nuoreen mieheen kuin kuuma veitsi elintasohyvinvoinnin turvottamaan lihaan. Kaipasin elämää ja merkitystä ja merkitystä elämään, sitä minä halusin enemmän kuin vaikkapa pillua. Halusin kirjoittaa itsestäni ja tapahtumista ympärilläni ikään kuin niissä olisi ollut jotakin mielenkiintoista, uutta, elähdyttävää, säkenöivää. Niin ei tietenkään ollut, ja tiesin sen itsekin. Merkinnät olivat silti raportteja itsestäni, itselleni, ja päiväkirjan yksinäisestä äänestä tuli minulle pysyvä seuralainen. Ja ne hetket, jolloin olen istunut kirjoittamassa päiväkirjaani, tuntuvat paljon todellisemmilta kuin muut silloiset tapahtumat, ja muistan kaiken päiväkirjojen kautta (en esimerkiksi valokuvien, koska niitä ei pahemmin ole.) Mustakantinen nuoruus.

Niissä päiväkirjoissa kyllä kirjoitin ihastumisista, mutta en niin kuin ihastunut, vaan kuin lasin läpi, kuin kultakaloista, miekkapyrstöistä, musta-aavetetroista ja purjemolleista. Tai oikeastaan kirjoitin niin kuin akvaariokala katsoo ihmistä lasilevyn läpi. Jos katsoo. Epäilin silti joskus, että kirjoitin tuolloin niin paljon, koska halusin kiinnittää tyttöjen huomion. Minulla nimittäin oli silloin se harhakäsitys, että kirjailijat ovat kiinnostavia. Ainoa (tai ei pelkästään ainoa) vika tuossa suunnitelmassa vain oli se, etten halunnut kenenkään näkevän minua kirjoittamassa. Jos koulukäytävälle tuli liikaa ihmisiä, laitoin päiväkirjan pois, ja hyppytunneilla etsin otsa kiukkuisessa hiessä kahvilaa, joka olisi ollut tarpeeksi tyhjä. Ja jos linja-autossa joku istui viereeni, luin kirjaa tai tuijotin ulos (ulos talousmetsään tai ryteikköön, ja mietin että jos sielu pakenee auton ajaessa 80 km/h, niin löytääkö se enää takaisin, ja jos ei löydä, niin eihän sitä mitenkään huomaa, sitä menetystä, vaan kaikki jatkuu kuin ennenkin. Ja taas otsani oli kiukkuisessa hiessä.)

Päiväkirjoissa minua kiehtoi elämä, joka oli piilossa muilta. Toki kirjoitin myös nettipäiväkirjoja; niissä minua kiehtoi (ja periaatteessa kiehtoisi vieläkin) se, että on samaan aikaan piilossa ja näkyvillä. Vaikka kirjoitinkin omalla nimelläni, kirjoitin aika vapaasti, paljon vapaammin kuin mitä puhuin ihmisille kasvotusten. No, netti ei vielä silloin ollut niin kaikenkattava kuin nykyään. Kaipa se toimi kuin tuoli, jolla istutaan selin terapeuttiin.

Nykyään minua ei nettipäiväkirja kiinnosta niin paljon, eikä oikeastaan päiväkirjatkaan. Ja se on tavallaan surullista. Toisaalta enää minulla ei ole niin voimakasta piilossaolon tarvettakaan. Ne kaksi maailmaa ovat lähentyneet toisiaan. Tai sitten kuvittelen vaan ja maailma on voittanut minut (mitä se sitten tarkoittaakaan).

Mustakantiset päiväkirjat vaikuttivat minuun paljon enemmän kuin vaikkapa "kotiseutuni" (amerikkalaiset tv-sarjatkin tuntuvat kodikkaammilta). Ja ne ovat sen verran kaukaisia, ettei minulle olisi mikään shokki, jos joku niitä sattuisi lukemaan (ensimmäinen tyttöystäväni nappasi kerran päiväkirjani mukaan matkalukemiseksi, mutta, no, se oli shokki vaikken sitä tainnut myöntääkään). Kuitenkin ne ovat sen verran läheisiä, että niitä voisi kiukuspäissään repiä, mutta ei siksi että ne olisivat pilanneet minut, vieneet minulta ajan jonka olisin voinut käyttää kotibileisiin tai vaikkapa squashiin. Ei siksi, että suunta olisi ollut väärä, vaan koska se jäi jotenkin puolitiehen. En osaa selittää, miksi. Ehkä kaikki mistä välittää tuntuu aina jäävän puolitiehen, puolinaiseksi. Eivät pelkästään jumalat, aatteet ja visiot muutu lihaksi. Paljon muutakin lihallistuu, mutta ei kokonaan, vaan häviää tai jää rampana eloon.

Halusin alunperin oikeastaan kirjoittaa kirjoittamiseni syistä (joita en ole löytänyt vielä), mutta ehkä toiste. Toiste, ja paljon myöhemmin. Tässä on liikaa jo minusta. Ja tämäkin vähä sekavaa huitelua vailla mitään sanomaa ja väitettä. Siinä mielessä päiväkirjapohdinnoissaan onnistui paljon paremmin tuo alussa mainitsemani kirjailija, joka valokuvaa itsensä mielellään ison rannekellonsa kanssa. Ja hyvä niin. En halua kirjoittaa tehdäkseni itseni näkyväksi tekstuaalisessa maailmassa, vaan päinvastoin, mennäkseni piiloon, vaikka eihän se hivele itsetuntoani, valitettavasti ei, joten siksi täytyy pitää kaikenlaisia huhuiluja, narinoita ja koputuksia, täytyy pudotella ruusuvaaseja ja aaltomaljakoita, piilottaa sukat ja ruokalusikat, hiipiä toisessa huoneessa, ja kuiskia viestejä, joiden merkitys on hämärä, ja hyvä niin, kaiketi, riittävän hyvä.

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti