joni.lanki@gmail.com

9.7.2014

Pitäisi leikata varpaankynnet. Mutta en jaksa lähestyä itseäni sillä tavalla. Kasvatin parran, vaikka nyt minä vain tunnustelen, pyörittelen, tutkiskelen sitä. Kai minun olemiseni on ennen kaikkea itseni nyppimistä. Jotain jota tekee, kun istuu aulassa ja odottaa.

Kun yritän kirjoittaa jotakin, alan heti selostaa omaa olotilaani, tilannettani, pintapuolista tunnettani tai sitä kuinka epämukavalta tuntuu istua tämän ruumiin kanssa. Joka tapauksessa: selostaa. Olen kyllästynyt selostamiseen. Tämäkin on selostamista.

Istunko aina psykiatrin tuolilla, en koskaan potilaan? Kuuntelenko edes? Ja miksi potilas, miksi psykiatri? Ei minussa ole mitään vikaa. Eksyin vain väärään huoneeseen. Lähettämään sairauden kuvauksia diagnoosimerelle kuin pulloposteja. Miksi sairaus? En tiedä. Odotan vieläkin vastausta. Odotellessani sohin tikulla nuotiota ja pureskelen kurkkupastilleja.

Pitääkö minun juosta Katri Valan puistoon, vääntäytyä johonkin ihme asentoon? Tässä suoraa kokemusta! Hakata ehkä lusikoilla pakaroitani, sekö se olisi elämää?

Tekisi mieli vain heittää viittä noppaa ja katsoa, minkälaisia yatzy-yhdistelmiä niistä saisi. Mutta en salli itselleni sellaista mihinkäänjohtamatonta ajanvietettä. Jos heittäisin vaikka yatzyn, viisi samaa lukua, toteaisin vain: paljon on vielä tehtävää. Mutta ei hätää, voisin lohduttautua, mitään ei ole aikaansaatavissa. En tiedä, onko se lohduttavaa vai lannistavaa. Todenperäisyydellä ei ainakaan ole mitään merkitystä.

1 kommentti :

  1. Joni, Joni, Joni. Mä haluun kutistaa joskus meidän kalloja käsi kallossa, käsi olkapäällä, käsi käsissä, voitas pitää hengitystä, ei pidättää, nähdä mitä tapahtuu, nähdä onko mitään nähtävää, nähtävissä.

    Jos mä tuun Helsinkiin niin kerron.

    -A

    VastaaPoista