"Hänelle tarjottiin teetä, jonka hän joi, mutta hänen lautaselleen jäi palanen sokeria - ja hän ojensi kätensä ottaakseen sen suuhunsa - mutta ehkä hän ei pitänyt tuota liikettä riittävän perusteltuna ja veti niin ollen kätensä takaisin - mutta käden takaisin vetäminen oli itse asiassa vielä perustelemattomampaa - niinpä hän ojensi kätensä toisen kerran, vei sokerin suuhunsa ja söi sen - mutta nähtävästi ei syönyt sitä enää omaksi ilokseen, vaan vain käyttäytyäkseen asianmukaisella tavalla... sokeriako vai meitä kohtaan?... ja pyrkien peittämään tuon vaikutelman hän yskäisi ja perustellakseen yskäisyään otti esille nenäliinan, mutta ei enää rohjennut niistää nenäänsä, vaan tyytyi vain heilauttamaan jalkaansa. Jalan heilauttaminen toi hänelle nähtävästi uusia vaikeuksia, joten hän vaikeni kokonaan ja jäi istumaan liikkumatta. Tuo erikoislaatuinen käyttäytyminen (sillä itse asiassa hän ei tehnyt mitään, hän vain 'käyttäytyi', hän 'käyttäytyi' lakkaamatta) herätti jo silloin, ensi näkemältä, minun mielenkiintoni".

"Mutta Fryderyk, joka oli istuutunut patronaattipenkkiin Hipolitin vierelle, laskeutui polvilleen... ja se pilasi jossain määrin rauhaani, sillä se oli ehkä vähän liioiteltua... ja minun oli vaikea olla ajattelematta, että ehkä hän oli laskeutunut polvilleen ollakseen tekemättä jotain, mikä ei ollut polvilleen laskeutumista... mutta sitten soi kello, pappi tulee kalkkia kantaen ja, asetettuaan sen alttarille, kumartaa. Kellon ääni. Ja äkkiä jokin voima iski niin lujasti koko olemukseeni, että minä - heikkona, vain puolittain tajuissani - polvistuin eikä puuttunut paljoa, että - merkillisessä yksinäisyydessäni - olisin rukoillut... Mutta Fryderyk! Minusta tuntui, ounastelin, että Fryderyk, joka oli siis jo polvillaan, myös 'rukoilee' - olinpa jopa varma, tietäen hänen pelkonsa, ettei hän teeskentele, vaan tosiaan 'rukoilee' - siinä mielessä, ettei hän pyri pettämään vain toisia, vaan myös itseään. 'Rukoilee' muiden ja itsensä edessä, mutta hänen rukouksensa oli pelkkä peite, joka vain kätki sisäänsä hänen olemattoman rukouksensa äärettömyyden... - - ... ja minä ymmärsin, että oli pelkkää hulluutta tuoda tuota ihmistä kirkkoon, Jumalan tähden, hänet olisi täytynyt pitää kaukana siitä!"

Gombrowicz, Pornografiaa