Itsenäisyyspäivänä ikkunani edessä seisoi nainen pilli suussa, oranssissa huomioliivissä. Hän hyppelehti paikallaan, vilkuili ylös niin että silmämunan valkuaiset näkyivät. Ja hymyili. Vihelsi kerran, odotti,  vihelsi kaksi kertaa. Tajusin, että katolta pudotettiin lunta. Ja minun oli lähdettävä ulos, samalle kadulle, jotta saisin hänet viheltämään minun vuokseni.

Vanhasta tottumuksesta kuljin kuitenkin sisäpihan kautta. Lähdin kävelylle. Kuljin pää painuksissa, mutta jotenkin tiedän mihin mennä. Ulinaa. Ambulanssit ovat sympaattisia: Ihminen hädässä! Ihminen hädässä!

Meitä pyritään olemaan vahingoittamatta. Niin kuin viheltelevä nainen ikkunani edessä.

Senaatintori. Juhlapuhe ylioppilaille tai jotain. Se, mikä puheessa ei pitänyt paikkaansa, oli typerää. Se, mikä piti, oli kammottavaa. Kuoro alkoi laulaa Finlandia-hymniä. Venäläiset turistit kuuntelivat ja olivat tietävinään mitä täällä tapahtuu. Mietin, että Suomi itsenäistyi liian aikaisin, halusimme takaisin Länteen.

Pari viikkoa myöhemmin olin jälleen Senaatintorilla, polttelin, otin joulukuusesta tuulensuojaa, mutta turhaan. Järkyttävän kylmää, mutta silti suuntasin kohti rantaa. Piti vain ostaa lahjoja. Tuomaan markkinat ja Vanhan ylioppilastalon joulumyyjäiset; luomukaupunkilaisten käsittämätön maailma, onnelliset, ystävälliset, säihkyväsilmäiset, Helsingin savolaiset, lappalaiset, pohjalaiset, saaristolaiset. Kuluttajaystävällinen suomalaisuusliike. Pohjimmiltaan jokainen on raadonsyöjä, miksei siitä voisi olla ylpeä. Mietin jälleen venäläisiä, mutta en muista miksi. Mietin usein venäläisiä, vaikken heistä mitään tiedä. Jos rikastun joskus, haen vaimon Venäjältä.

Kävelin Forumiin, pahoinvointi vaihtui toisenlaiseksi. Kävelin Sokokseen, suihkutin ranteeseeni Calvin Kleinin Eternityä, mietin minkälaista olisi saada lapsia. Kävelin kotiin, puhuttelin itseäni, ojensin ja kannustin, mutta tunsin ne puheenparret liian hyvin.