Olen etsivä salpietarista, pikemminkin kusiläikkä. En pystyisi mihinkään kirjansidontaan.

Luen muistikirjaa, johon olin vajaan kuukauden ajan kirjoittanut joka aamu kolmen aukeaman verran. Usein kirjoitin pimeässä tai hämärässä, jotta en näkisi itseäni, jotta olisi helpompi kirjoittaa. Käsiala on niinä aamuina tavanomaista huonompaa. Sillä ei tosin ole merkitystä. Käsialani on kamala joka tapauksessa, varsinkin vapaakirjoittamisessa, sillä aina hoetaan että pitää kirjoittaa nopeasti vain sen enempää miettimättä - se puolestaan lievän neuroottisuuteni ja perusnegatiivisuuteni vuoksi johtaa suunnattomaan ärtymykseen esimerkiksi silloin kun pitää vaihtaa sivua: Jos käsketään kirjoittaa nopeasti, niin miksi silloin käsketään usein myös kirjoittamaan vihkoon tai muistikirjaan. Ja miten voi olla miettimättä sen kummempia, jos samaan aikaan täytyy pitää huoli siitä, että keskittyy ensimmäisiin ajatuksiinsa. Tiedän, tämä on turhaa, varsinkin kun pointti oli huonossa käsialassani, josta en oikeasti saa selvää.

Ei ole tilaa säilytysrasioille. Rikkinäinen on aina rikkinäinen mikroaaltouuni vaelluskampelan suussa kumipaloja, muhkurainen makkara, mies tai nainen jolla on naisen naamio.

Kuitenkin tänään on mukava lukea noita kirjoituksia, koska muistaisin että ne olivat täysin joutavia ja koska nyt ei oikeastaan edes kiinnosta saada selville, mitä olen kirjoittanut.

Joten tämä on vähän kuin etsisi kuvioita kahvinpuruista tai lautakaton oksankohdista.

Ei ole tilaa säilytysrasioille. Mahassa on tapahtunut muutakin. Ilmeetön naapuri. Oliko se tällainen?

Rehellinen voin olla sitten myöhemmin, sitten kun se on myöhäistä.