Hieman ennen nukahtamista mieleeni tuli kotikuntani hautausmaan kappeli. Menin sisään, nousin katosta roikkuvaan pienoismallilaivaan, laiva nousi, katto tai oikeastaan kupoli avautui ja näin lasisen haudan, jonka päällä makasi aiemmin päivällä K-marketissa näkemäni nuori nainen.

Hiljattain näin unta, että olin armeijassa. Meille opetettiin lentämistä (se tapahtui kiinnittämällä kaksi tarraa kumpaankin kämmenselkään, mutta siihen liittyi myös säilytysrasiassa olevat perunat, joita säilytin jääkaapissa ja jotka joku sitten söi). Lentäminen oli minulle tuttua aiemmista unista, en osaa selittää miten se tapahtuu, mutta muutaman vauhdikkaan askeleen jälkeen kuitenkin pystyin nousemaan ilmaan. Se muistutti enemmän oikeastaan putoamista tai liukumista. Pääsin myös kokeilemaan lentämistä Mannerheimin riippuliitimellä: se oli punottu pienistä Mannerheimia esittävistä puupatsaista eikä siitä tullut varjoa maan päälle. Palasin lomille. Oli jouluaatto. Tajusin, etten ollut ostanut lahjoja kenellekään. Minun piti päästä Poriin. Katselin bussiaikatauluja, mietin mistä saan rahaa, mietin mitä ihmettä ostan.

Joskus nän unta, että putosin pitkään mustassa myyttisessä pimeydessä. Taistelin suden, ehkä valkoisen suden kanssa ilmassa. Putosimme lopulta jonkun lumiselle takapihalle, pihalla oli kaksi autoa mutta ketään ei näyttänyt olevan kotona. Puukotin sutta. Se löntysti lumikinokseen kuolemaan. Menin suden luokse ja minua itketti. Imuroin verta lumihangelta.

Antikliimaksista alkaa uusi vaihe unessa, uusi uni, kivuliaampi niin kuin aina epäonnistumisen jälkeen.