joni.lanki@gmail.com

29.7.2012

Talvella riittää pimeä, kesällä väsymys ja kostea ilma. Vihreät lehdet, sade tai sateen puute, märkä selkä. En tunne mitään, olen rakkaudenkokoinen aukko. Vie mut maailman reunaan.

Nerudan likainen melankolia. Saarikosken päiväkirjat. Turkan sateiset syksyt. En tiedä, tunnistanko niistä vain virheellisesti tämän haikeuden.

Eniten surettaa se, että tämäkin suru häviää. Ovesta ulos, suun avaaminen. Takin riisuminen. Erityisesti takin riisuminen. Ja yritys kuvailla sitä. Herää kysymys: Entä sitten? Se on vain hämärä tuntemuksesi, ei ehkä mitään muuta kuin kutsu toimintaan.

Ei jää mitään. Takki riisutaan. Takapuolet palaavat kankaalla verhotuiksi lihakappaleiksi, joilla on nimi, ammatti ja persoonallisuus, ja hirveä kiire junaan tai junasta pois, pahvinen kahvikuppi kädessä juokseminen.

Chiricon uusi melankolia? Ei puhettakaan sellaisesta. Ei puhettakaan mistään muusta kuin tunnetun jatkuvuudesta.

2 kommenttia :

  1. Tuntuu jytäävän tämä. Siltikin sormeni syyhyävät: Ykkösen lopetusta jatkaisin pilkulla: reunan maailmaan.
    Kakkosen lopetus pilkulla: vaikeuden istahtaa hetkeksikään heidän syliinsä.
    Kolmosen loppu pisteellä: Siis toimitaan, tahdon takin alle, tahdon tuntea takin mystiikan paljaalla ihollani.
    Vitosen loppu pilkulla: takin jatkuvuudesta, sen suruttomuudesta. Entä/mitä sitten?

    No, tiedät miten suhtautua näihin. Voit poistaa kommentin kevyellä otteella, en ota itseeni.

    VastaaPoista
  2. Hyviä ehdotuksia. Tuollaisena se voisi jopa toimia runona tai runontapaisena. Pitää oikeasti yrittää suhtautua näihin päiväkirjamaisiin teksteihin edes potentiaalisina teksteinä. Tai kyllä suhtaudunkin, mutta aika pitkällä viiveellä. Kiitos vinkeistä.

    VastaaPoista