Pari päivää sitten junassa isoäiti ja poika seisoivat oven edessä, odottivat Oulunkylän asemaa. Mummo osoitti nappia: Paina tuosta sitten kun juna pysää, niin ovi aukeaa, älä paina vielä, no nyt voit painaa, paina, PAINA! PAINA! ja kurottui pojan ohi painamaan nappia. Poika taisi ehtiä silti ensin. Ja he astelivat ulos, kun muut vasta nousivat penkeiltään.

Mietin, etten halua lapsia, koska ne voisivat vaikka lisääntyä. Ja minusta tulisi se isoisä, josta lapsenlapset vähemmän pitävät, se josta vitsaillaan, se joka on vain likainen, kuuro ja vanha, ja jota ei tulla vanhainkotiinkaan katsomaan. Siellä sitten makoilen yksin jotain kaurapuuroa ja glitteriä kulahtaneessa flanellipaidassa, villatöppöset väärin päin jalassa. Ahmin hoitajilta salaa karamelleja. Sukulaiset ottavat minulta perinnöksi vain kantapään reiät, lahjoittavat syntiset kirjani lähetyskirpputoriin ja heittävät päiväkirjat paperinkeräykseen.