Tuntuu kuin olisin ollut unessa monta päivää. Eilen olin hereillä, mutta sittemmin unohdin. Selkäni takana korjataan kattoa. Ihmiset kävelevät edestakaisin opiskelemansa talouden painamina.  Mietin eilen, että kiinnostavaa ei ole tietää, miksi joku on vaikkapa masentunut, kiinnostavampaa olisi tietää, miksei hän kammoa elämää tuon enempää, miksi hän haluaa olla onnellisempi, mikä hänen päässään on vialla kun hän kuvittelee olevansa sairas tai ainakin puutteellisesti valmistautunut? Kun etsii parantumista, löytää vain sairautta. Mutta toisaalta, kun on helvetissä, on helvetissä, huomaa sen tai ei. Ainoa mitä sen huomaamisella voi voittaa on kyyninen omanarvontunto. Tietenkin minä uskon, että valoisilla ajatuksilla voi sytyttää valot vaikka jääkaappiin. Jääkaapista puheenollen: yksi ihmiskappale tuo eväitä sellaiseen, ja kun hän lähtee pois, ihmettelen miksi hän samantien lähtee pois, kunnes tajuan ettei hän mihinkään lähtenyt. Odotan, että aamun toinen kahvipannullinen olisi valmis. Toinen ihmiskappale tervehtii minua. Näenkö nämä ihmiset joka päivä? Muutama viikko sitten kiinnitin opastekylttejä oviin, mutta nyt se tuntuu turhalta. Totta kyllä, vasta tieto, mitä oven takana on, tekee ovesta oven. Muuten liikutaan puoliksi unien ja myyttien alueella, tehdään sankarillisia tekoja maailmassa jossa ilma hengitetään puolestamme, astutaan tuntemattomaan ja unohdetaan yksityiskohtia. Tärkeintä on tuntea olevansa vakooja.