Nuori nainen rauhoittelee ystävättärensä lasta. Hän seisoo Robert'sissa, keinuttaa lasta sylissään, hänen jaloistaan näkee, ettei hän tiedä mitä tehdä, hänellä on tanssijan jalat. Musiikkina lapsi joka ei itke. Rattaissa lapsi ei lopeta itkemistä. Naisen kädet vapisevat. Ehkä kuvittelen sen. Hän muistuttaa Rules of Attraction -elokuvan ulkopuolista, huomaamatonta naista, joka tekee itsemurhan kylpyammeessa.Hän kerää tavaransa ja lähtee ystävänsä perään.

Eilen, kun olin kahvilassa, en löytänyt tilaa itselleni. Olin ehkä tiellä. Piirsin omakuvan muovihillomiehenä. Kävelin Kalevankatua ja rauhoituin. Päiväkodin piha oli tyhjä. Korittomassa koripallopuistossa linnut huutelivat pusikosta ja tajusin, eteen katsellessani, että harvoin näen mitään.

"Kerro mulle kuinka tyhmä olet! Kerro vittu omin sanoin!"

Pari päivää sitten katkaisin netin kotoa. Tai no, sinne se jäi, mutta minä en voi sitä käyttää. On saatava uudet raiteet.

Mietin pitkän yöunen vaihtamista kahdeksi viiden tunnin jaksoksi. Tai neljän ja neljän tai neljän ja viiden. Työt ovat ok, silloin saa sitä paitsi olla rauhassa. Mutta klo 15-20, hyi helvetti, varsinkin Helsingissä, mutta kuvittelisin että missä tahansa. Joskus pelkäsin sitä hetkeä, kun kello tulee 17.00. Nyt pelkään aikaisemmin. Mutta se pelko loppuu, toisin kuin aiemmin, ehkä.

Sitten näen vain nälkäisiä haamuja, joista suurin osa turruttaa todellisuutensa. Jos olen masentunut, se nälkä on minussa paljaampana, jos olen ujo, se nälkä on pahasti piilossa.

Pelkään vappuakin.

Haluaisin juoda viskiä paperipussista.

Ei ole varaa paperipussiin.

En tiedä, mitä toisen kerroksen väki on. Minulla on hakaneula ohimolla.