Kun synnyin ei mun suuhuni pantu kultalusikkaa, laulavat Anneli Sari, Feija ja Taisto Lundberg Syksyn Sävel -kilpailussa vuonna 1978. Toteavat, eivät toivo, mutta minä toivon, ettei suussani olisi ollut kultalusikkaa. Eikä suussani ollut kultalusikkaa,

kaikki on Jumalaa, sanotaan, ja valitettavasti se pitää paikkansa. Autiomaassa Jumala on luterilainen, syö kananmunaa lasittunein silmin. Kristus on lasta hipelöivä setä ja lapsi joka toivoo sitä. Miten rakastaa Jumalaa, hampaiden välistä löytyvää kiharaa häpy- tai partakarvaa. Minä käytän Jumalaa hyväkseni, mutta vain sikäli kuin hän on merkityksetön. On helpompi puhua, kun on jokin kiinnekohta: ei Jumalaa, ei kultalusikkaa, ei Jumalan poissaoloa, ei kultaa, ei kultaa kenellekään eikä jumalaa kenelläkään eikä edes tarvetta siihen. On tämä tarpeettomuus. Miten haava voi vuotaa kun jalanpohja ei viilly eikä niskanikama esiin tunkeudu. Haluan olla terve, mutta ei ole särkyä, ei kipua, ei kohtauksia,

pelkotiloja joskus, ei purentavikaa, ainakaan enää,

ruokahaluttomuutta ei koskaan,

haluan olla terve vain vaivoin,

ja aurinko nousee joka päivä, joskus matalammalle, joskus korkeammalle,

idästä tai lännestä, en jaksa tarkistaa, mutta aina alhaalta,

joskus se näkyy ikkunassa joskus ei ja joskus on vaikea hengittää mutta ei liian.