Sisäelinten sidonta

Kun heräsin, jouduin vakuuttelemaan itselleni, etten juonut eilen. Muistin matkan heräämisestä nukahtamiseen, eikä siihen väliin mahtunut yllättäviä löydöksiä. Aloin ajatella joulua: on vain ajan kysymys, milloin se taas tulee. Tämä on ehkä ollut paras vuosi ikinä, mutta joulu tulee, taivas on musta ja jonkun täytyy kulkea sähkövalojen loisteessa kaupasta toiseen, ihmiset ylivalottuneina, seisomaan kaupan edustalla, pää hikisenä lakin alla, hän katsoo käsiään ja yrittää löytää jotain lohtua että ovat ne ainakin hänen kätensä, mutta mitään lahjoja ei ole annettavana kenellekään. Vaikka löytäisikin jotakin ja paketoisi. Yö aukeaa kuin vilja, mutta milloin minä, milloin loppuu muutakin kuin rahat. Maailmanpyörän pyöriessä hitaasti akselinsa ympäri matkustajat liikkuvat ylös ja alas. Näin unta, että taivaalla oli valtava planeetta, mutta vierustoverini ei ollut nähnyt Melancholiaa. Ei se ollut planeetta, taivas vain näytti siltä kun katsoi sivusilmällä. Se oli kaunis kupruinen taivas ja tuli koko ajan lähemmäksi. Näin unta, että paistoin lettuja, raamattuja ja virsikirjoja. Mukana oli myös pappien vitsikirja. Poistin pannulta vain vanhat koulun virsikirjat, koska niiden selkämyksissä oli tarroja ja ne olivat sidottuja, täynnä naruja jotka jäisivät hampaisiin, sitoisivat sisäelimet kiinni.