Ikävien ajatusten kollaashi

Tunnustan, että jonain päivänä minua ahdistaa. Pelkään bakteereja ja kylmää. Pelkään, etten pääse ikinä kotiin. Pelkään, että tekstiviestini ovat sopimattomia. Ja sen, minkä kirjoitan päiväkirjaani, voisin yhtä hyvin jättää kirjoittamatta. Tämä olo on kaukana kirsikkaviinistä. Mietin lääkityksen puolittamista, sitten muistin etten ole muistanut syödä lääkkeitäni kahteen päivään. En tarvitse niitä. Tarvitsen vain sopivan kipeän olotilan, jotta voin tanssia. Rommi riittää. Sipulin kuoriminen riittää. Taivaalta sataa perunoita, ne uppoavat maahan kuin luoti sotilaan kypärään. Oi jalon perheen poika, et pystyisi nukkumaan teltassa kenenkään kanssa. Mutta lapsena tykkäsin maata vatsallani lumihangessa, lumi sulaa kasvojeni alla ja vaikka asentoni kuvastaakin luovuttamista, idiotismia ja hedonismia, niin, niin, sitä juuri tarkoitin. Tunnustan, että vankilan ovessa olevaan lukkoon käyvät kaikki avaimet, he vievät sinulta jopa mahdollisuuden olla vanki. Suomessa aivoverenkiertohäiriöön sairastuu 38 ihmistä joka päivä. Juhannuksena, kun aurinko kellui maailmanpuun pesässään, mietin miltä tuntuisi kuolla aivohalvaukseen, en tiennyt voiko siihen edes kuolla, mutta jo pelkkä sana tuntui hytisyttävältä, sitä ajatellessa voisi jähmettyä paikoilleen kuin kiehuvaan veteen pudotettu äyriäinen, miltä tuntuisi kuolla, kammottavasti, raitapaita yllä, lakki kädessä, vieraiden ihmisten keittiössä, huutaa suoraa huutoa ja kaatua piirakan päälle. Mutta tunnustan, ettei mikään tästä liikuta minua, tai hyvin vähän. Tai ehkä sipulit. Mikään ei piristä kuin ajatus sipulista.