Valmistuin yliopistosta eikä minulla ole mitään fiksua sanottavaa siitä asiasta. En muista, opiskelinko kuusi vai seitsemän vuotta. Ja koska minulla oli tiukka aikataulu vain toiseksi viimeisenä vuonna, sillä ei taida olla paljoakaan merkitystä. Opiskelin laiskanpuoleisesti, joskin yllättävän tehokkaasti, ilman mitään horisontissa siintävää päämäärää, joten vaikeinta on luopua siitä ajatuksesta, että on opiskelija. Silloin on helppoa herätä kuudelta aamulla ja yhtä helppoa on mennä vasta silloin nukkumaan. On helppoa pitää kiinni siitä, ettei ole vielä aikuinen. Nyt minulla ei ole tekosyitä. Olen valmistunut, minun pitäisi kantaa korsia kekoon, mutta valitettavasti tuollaisilla asioilla ei ole minulle mitään merkitystä, tuollaisilla maali- ja lähtöviivoilla. Elämä on aivan samanlaista kuin ennenkin. Nukahdan joka ilta tiettyyn asentoon, josta ruumiini lähtee etsimään merkityksiä kuluneille päiville. Ruksaan eri asiat eri lomakkeisiin, tai samoihin lomakkeisiin, sama se, ja jos löydän töitä, niin huomaan silloinkin että hankalinta on se, mitä tekisin töiden jälkeen. Työnteko ja työttömyys ovat keisarille, kaikki muu menee jumalalle, johon minulla ei ainakaan vielä ole mitään uskoa. Menee silti. Tosin en siltikään halua tehdä työkseni mitään syntistä, kuten teurastaa eläimiä tai ihmisiä, kirjoittaa kolumneja, tehdä mainoksia, myydä autoja, rikastua internet-pornolla (alastomilla ihmisillä tai ilman). Päässä soi laulu "huopikkaat, huopikkaat, äiti koittaa piilottaa, sama se, löydän ne, terve vaan mua ootellaan." Silloin kun laulua lauletiin, minua ei odotettu mihinkään. Ei odoteta nytkään. On melkein kutkuttava tunne, että asiat ovat hyvin.

Vaikka olisikin hyvä olla juuri nyt heittämässä lumipalloa jonkun ikkunaan.