Jos joskus olen koditon, enkä nyt tarkoita henkistä kodittomuutta tai asunnottomuutta, vaan sellaista haiseva-laitapuolen-kulkija-luultavasti-juoppo-tai-skitsoidi -kodittomuutta, niin toivoakseni olen lakannut ajattelemasta sitä, mitä muut minusta ajattelevat. Olisi niin paljon helpompaa vain rynnätä kohti mitä tahansa lämmintä sateensuojaa, kun ei tarvitse välittää pahoittaako joku siitä mielensä. Parempi vielä, jos pystyisi nauttimaan siitä, ja loppujen lopuksi on vaikea kuvitella, miten siitä voisi olla nauttimatta. Tiedän jo mitä teen: hommaan itselleni jostain halvat vahaliidut. Vaikka olisin Tampereen sanomalehtilukusalissa, niin en lukisi lehtiä, vaan piirtelisin. Ja koska en nytkään osaa piirtää, niin tuskin silloinkaan. Ihmiset katselisivat säälien rumia hevosiani ja ihmisiäni, jotka ovat kuin lapsen piirtämät. Sitten voisin kysyä: vittuuks kyyläät?