Kolmannen kerroksen työhuoneessa, jossa ei kukaan koskaan käy, on kirkasvalolamppu. Huomasin sen aamulla. Se on kököttänyt tietokoneen näytön vieressä ilmeisesti jo monta vuotta. En uskalla laittaa sitä päälle, huoneeni hehkuisi tietokonekeskuksen aulaan ja kirjaston oppimiskeskukseen asti. Ei se sinänsä haittaisi minua. En vain pidä huomiosta.

Minua häiritsee tuo lasiovi. Yritän kasata kirjoja sen ja itseni väliin, mutta pinot eivät ole tarpeeksi korkeita.

Kaapit ovat tyhjiä. Kokeilin, että tulostin toimii. Minulla ei ole mitään tulostettavaa.

Enkä minä edes kaipaa kirkasta valoa, vaikka suunnilleen kaikki vituttaakin nyt. Ei niin paljon, että vituttaisi, varsinaisesti. Tasaista, yksiulotteista elämää, pelkkää gradua ja sen välttelyä. Ja yksi runokäsikirjoitus, jonka ensimmäisen version sain valmiiksi, mutta paska se on silti. Ehkä seuraavasta tulee parempi (ei versiosta, vaan ihan kokonaan uudesta kokoelmasta). Haaveilin illalla, mitä kaikkea voisin lopettaa, kaikkea sellaista missä olen huono. Mutta en löytänyt hirveästi, koska en oikeastaan tee mitään. Olen lopettanut jo kaiken. Silti on vielä lopetettavaa. Ihan tarpeeksi, aina on jotain.

Kun saan gradun valmiiksi syksy on jo ohi. Kevät on mennyt hukkaan. Kesä on mennyt hukkaan. Syksy menee hukkaan. Ja talvi, no, suunta on jo selvä.

Hukkaan: en tiedä, olisin voinut elää täydemmin. Tuntea vähän enemmän kipua ja nautintoa. Nähdä vähän enemmän, tai edes yrittää, katsella.

Mutta mitä minä vuodenajoista välitän. Ne pitävät huolen itsestään. Yritän vain kiinnittää itseni johonkin, löytää viitekehyksen.

Parasta tässä syksyssä ovat unet. Melkein kahden viikon ajan näin joka yö unta, että rakastuin tai että joku rakastui minuun. Sitten olen nähnyt unia, joissa olen ollut vihainen. Siinäpä ne, kaksi ääripäätä eikä mitään siltä väliltä. Jompi kumpi. Työharjoittelua en laske omaan elämääni kuuluvaksi ollenkaan. Kaikki muu valveillaoloaika täyttyy gradusta ja huonoista elämäntavoista (niin ja siitä runokokoelmasta). Totta puhuen kyse on pikemminkin vegetatiivisesta olemisesta kuin päämäärätietoisesta puurtamisesta, vaikka kaiken tunne-elämän tunkeminen alitajuntaan ja uniin onkin varsin käytännönläheistä. Joskus voi olla humalassa ja nauraa katketakseen. Muuten olen kuin taivaanvuohi, joka varmasti on vakava, jopa lattea eläin. Aamen.