Tajusin tämän kesän olevan täynnä vanhaa katkeruutta ja kasvavaa kyynisyyttä, vaikka toki kuitenkin pääasiassa levollista epäsosiaalisuutta. Silti jokusia pakahduttavia hetkiä: esimerkiksi Klubin jyhkeä tilavuus kun huomaa suorittavansa ilotonta päiväkänniä. Tai muistoja joistakin asioista. Samantapaisia muistoja on kenellä tahansa, joten ne on hylättävä. Miksi ajatusta kuolemasta sitten ei pidä hylätä, vaikka jokaisella se on varmasti edessä. Sama se. Istuin sorsapuistossa ja yritin keskittyä julkaisemattomaan suomalaiseen nykyrunouteen, mutta paikalla oli ilmeisesti jokin valtakunnallinen mangamiitti, vaikea keskittyä mihinkään kun ympärillä on niin paljon perusvärisiä lyhyitä hameita. Naakat pitivät kaameaa metakkaa kuljeskellessaan kovalla maalla. Minulta kesti ikuisuus päästä kotiin enkä muista matkasta mitään. Tai no, muistan siankärsämöt, sen, että muistin niiden nimen.