Sitä huomaa asioita. Kuten että on juonut yli puoli pulloa viskiä samalla kun on jutellut poissaolevien kanssa, heilutellut varpaitaan. Terästetyn glögin jälkeen kaikki unhoitus on yhtä helppoa kuin mattojen tuulettaminen. Enkä edes pidä viskistä. Näin unta, että minulla oli kiire Lappiin menevään junaan. Heitin rinkkaan vaatteita ja minigrip-pusseja. Olin vain hetkeä aiemmin polttanut jonkun hengiltä ja rehennellyt sillä jollekin nuorelle naiselle, joka seisoi portailla kuolleita lehtiä pipossaan. Tuli vain mieleen; Lapissa join viskiä ja rommia, tosin tosi vähän.

Joskus varasuunnitelmani oli se, että ryhdyn munkiksi. Se oli ehkä ainoa asia ikinä, josta puhuin lukion uskonnonopettajan kanssa: kysyin häneltä, maksavatko munkit veroa. Olin silloin jo tietoinen siitä, etten minä mistään tule mitään rahaa saamaan. Kaisa huomautti siihen, myöhemmin, että jos olen munkki en voi seurustella naisten kanssa. En pitänyt sitä minään ongelmana, mutta silloin teeskentelinkin aina olevani jotain muuta ollakseni enemmän se mitä olen. Toisten huomaamatta. Kasvatellen katkeruutta. (Nyt haluaisin enää kasvattaa kesäisin auringonkukkia, koska niissä on niin yksinkertaiset varret ja kamalat rakkulat. Koska ne näyttävät auringolta ja niitä voi ostaa toreilta.)

Nyt... Niin, nyt uusi varasuunnitelmani on se, että muutan Lappiin, jonnekin kansallispuistoon. Kerroin tästä jo aiemmin Mikalle, joka on ehkä ainoa ihminen, joka voi ymmärtää tämän suunnitelman. Pystyttää teltta johonkin tasaiselle, muurahaisvapaalle aluelle, ja sitten vain olla siellä. Olla lähtemättä, yksinkertaisesti. Piileksiä koko ajan, tai ehkä joskus öisin voisi pelotta leiriytyjiä tai sitten varastaa heiltä ruokaa ja vaatteita. Olla se tyyppi, joka piileskelee puiden takana ja huutelee törkeyksiä. Siellä kaukana pohjoisessa. Olla hyvin. Pelastaa maailmaa.

Silmät pyörivät. Pirun viski. Tiedän, ettei enkeleitä ole olemassa. Tänään en usko mihinkään kuin väreihin.