Olen miettinyt, että kulkeekohan jossain raja, jonka jälkeen ihmiset eivät enää jaksa tutustua uusiin ihmisiin kovin syvällisesti. En tiedä. Eikä varmaan ole mitään keinoa selvittääkään, paitsi kysyminen, mutta siihen(kään) kysymykseen tuskin saa rehellistä vastausta. Huomaan usein olevani katkera ja ajattelevani, että toiset ovat jo löytäneet kaiken tarvitsemansa ja suhtautuvat sen vuoksi penseästi minuun.

Vaikka ehkä se penseä olenkin juuri minä, omine itseään toteuttavine ennustuksineni.

Viime päivinä olen ikävöinyt takaisin lapsuuden ja nuoruuden aikaisiin tapoihin olla kavereiden kanssa. Nykyään täytyy sopia kalenteri kädessä kaikista tapaamisista (tai minun ei tarvitse, koska minulla on niin vähän menemisiä että muistan ne ulkoa) eikä koskaan voi vain tavata, aina pitää tehdä jotain, syödä vähintään. (Missä tahansa ihmiset kokoontuvatkin siellä syödään.) Spontaani oleminen kaventuu siihen, että tykkää toisen facebook-statuksesta.

Vaikka mitä minä jälleen valitan. Huonoihin tapoihini kuuluu vetäytyminen kaikesta sosiaalisuudesta. Pihan poikki juoksevan lenkkeilijän vilkaiseminen ikkunasta on aika pinnallinen ihmiskontakti. Ilmankos vituttaa.