Olin päivän sairaalan vuodeosastolla. Kuvittelin sen olevan kuin päivä maalla, mutta olin väärässä. Selkäni vain tuli kipeäksi siitä pehmeällä vuoteella makaamisesta. Onneksi sain pitää huoneen yksin itselläni. Televisiosta ei tullut mitään. Luin siellä kirjaa Malone kuolee. Mietin kuinka ironista olisi ollut, jos olisin kuollut ja repustani olisi löydetty tuo kirja. Ja kuinka ironista olisikaan ollut, jos he olisivat tienneet, että teen gradua mm. ironiasta juuri tuossa kyseisessä teoksessa. Tämä kaikki on jotenkin oksettavaa.

Olin kuin koira, joka innoissaan odottaa seuraava ateriaa. Olin jopa iloinen aina kun ohut-ääninen hoitaja tuli kysymään, kuinka voin. Ajatella, että joskus minua pelotti puhua ihmisille. Pelottaa vieläkin, mutta en kiinnitä siihen huomiota. Huulilävistykseni kasvoi umpeen. Sitten kun vielä leikkaan hiukseni minulle ei jää kuluneesta vuodesta mitään, mutta ei se ole totta.

Sälekaihtimet olivat auki. Sen jälkeen kun pystyin kävelemään katselin usein ulos. Latteita olivat huoneen ja vaatteideni värit. Mietin, että jos asuisin vastapäisessä kerrostalossa, katselisin varmaan usein tänne. En usko, että he erottivat minua ikkunassa. Enhän minäkään erottanut heitä, en edes pystynyt näkemään seisoiko joku ikkunassa.

Ja kun tulin kotiin ja kun päivän valo oli kulunut loppuun ja oli aika miettiä, mitä tekemistä keksisi itselleen, ei siinä jäänyt muuta kuin aikaa huomata kuinka samanlaista täällä on.